Tutkimusten perusteella näyttää siltä, että pääsääntöisesti ihmiset pitävät joko kasvuympäristönsä kaltaisesta maisemasta, tai vaihtoehtoisesti aivan päinvastaisista näkymistä. Esimerkiksi vehreässä ympäristössä kasvanut voi viehättyäkin erityisesti aavikosta ja toisinpäin, tai vuorimaisemissa kasvanut avarasta merenrannasta.
Varminta on sanoa, että tuttuus luo turvallisuuden- ja yhteydentunnetta, ja toisaalta vastakohdat vetävät puoleensa. Itse pidän etenkin kukkula- ja vuorimaisemista ja korkeista metsistä, ja toisaalta rakennetussa ympäristössä melko tiiviistä katutilasta, esimerkiksi keskiaikaisista pikkukujaisista kaupunginosista. Olen pseudopsykologisoinut, että suojaa antava, sisäänsä sulkeva tila näköjään sopii itselleni paremmin kuin avara, "persoonaton" ja reunaton tila.
Kaikessa ympäristönsuunnittelussa hankalaa on valita, millaisia mieltymyksiä tai teorioita tulisi noudattaa. Se mikä sopii yhdelle, ei ehkä sovi toiselle. Kuitenkin etenkin kaupunkiympäristö on tuhansien, jopa miljoonien ihmisten koti ja yhteinen tila, joten toivottavaa olisi, että se sopisi mahdollisimman monelle myös ulkonäöllisesti, ei vain toimintojensa ja turvallisuutensa puolesta.
Mutta miten pystytään huomioimaan kaikkien tarpeita, jokainen kun on yksilö ja persoonana omien kokemustensa ja muistojensa summa?
Yi-Fu Tuan pohdiskelee teoriaa, jonka mukaan asenne (lähinnä luonnon)ympäristöä kohtaan voidaan jaotella kolmeen pääluokkaan. Tuan ammentaa tyypit amerikkalaisen psykologin W. H. Sheldonin 1940-luvun teoriasta, jonka mukaan ruumiinrakenne ja mielenlaatu/älykkyys ovat yhteydessä keskenään, toisin sanoen ihmisen luonne näkyisi jotenkin ulkonäössä.
Sheldonin ihmistyypit olivat jäntevännotkea "maratoonari" (ektomorfi), pullea tai nautiskelija (endomorfi) sekä lihaksikas atleetti (mesomorfi). Maratoonarin luonteenpiirteitä ovat sisäänpäin kääntyneisyys, sitkeys ja pohdiskelevuus. Pullea on luonteeltaan iloinen ja nautinnonhakuinen, sosiaalinen ja rento. Atleetin luonteenpiirteitä ovat seikkailunhalu ja dominoivuus, sekä väittelyn- ja vaikuttamisen halu.
Tuan ei ole erityisen kiinnostunut tyyppien ulkoisista piirteistä ja onkin sitä mieltä, että ruumiinrakenne ja luonne eivät voi olla suoraviivaisesti yhteydessä. Häntä kuitenkin kiinnostaa, että eri luonnetyyppien suhde tai asenne luontoon voitaisiin jotenkin yleistää.*
Maratoonarityyppi kokee ympäristöä pohdiskellen, tutkaillen ja hitaasti havainnoiden, ja pitää luonnonilmiöitä mielentilojen heijastumina (esimerkiksi pitää harmaata päivää apeana ja alakuloisena). Nautiskelija haluaa saada positiivisia elämyksiä luonnosta ja pitää sosiaalisista aktiviteeteista (esimerkiksi piknikeistä puistossa). Atleetti haluaa valloittaa luonnon ja hallita sitä (esimerkiksi muokata ympäristöä tai metsästää).
Itse ajattelen, että Tuanin 1970-luvulla kirjoittamat johdannaiset 1940-luvun teorioista ovat siltään vanhentuneita. Esimerkiksi metsästäjän lokeroiminen luonnon valloittajaksi ei oikein istu nykypäivän riistanvartija-metsänhoitaja-luontoihminen-metsästäjämentaliteettiin. Kuitenkin pohdinta siitä, millaisia tapoja on suhtautua ympäristöönsä, on erittäin ajankohtaista. Luonnetyyppejä voisi osittain päivittää vaikkapa vaeltajaksi, nautiskelijaksi ja insinööriksi.
Vaeltaja arvostaa ja haluaa kokea koskematonta luontoa, ja on valmis sietämään myös epämukavuutta päästäkseen tavoitteeseensa, esimerkiksi vaeltamaan kymmeniä kilometrejä raskaiden kantamusten kera ja telttailemaan kaukana mukavuuksista.
Nautiskelija pitää luonnosta, mutta haluaa kokea sitä helposti, esimerkiksi auton ikkunoista katsellen tai näköalapaikalle autolla ajaen.
Insinööriä puolestaan kiinnostaa, miten luontoa voidaan hyödyntää ja resursseja valjastaa ihmisen käyttöön.
Insinöörin rinnalle olisi syytä päivittää myös neljäs tyyppi, kaupallistaja, joka näkee luonnon ensisijaisesti talouskasvun ja rahavirtojen lähteenä, ei niinkään edes hyvinvoinnin tai keksintöjen alkupääomana.
Kaupunkirakentamiseen sovellettuna edellämainitut asennetyypit voisi huomioida esimerkiksi kaupunkiluonnon suunnittelussa. Vaeltajia varten tulisi säästää riittävän suuria ja saavutettavia metsä- tai luontoalueita kohtuullisen lähellä isojakin kaupunkeja, tästä esimerkkinä vaikkapa Espoon Nuuksion kansallispuisto.
Nautiskelijoille sopivat hoidetut ja vehreät puistot kaupungilla, ja nyt nousemassa olevana trendinä taskupuistot ja vertikaaliset puistot eli pienillekin avoimille plänteille tai pystysuorille seinille rakennettavat ruukkukasvi-viheralueet.
Insinöörikin voi innostua kaupunkiviljelystä, aurinkokennoista ja -keräimistä talojen katoilla, sekä erityisesti kehitteillä olevista tavoista tuottaa kaupunkilaisille energiaa viherkasvien ja niistä ammennettujen ideoiden avulla (fotosynteesi aurinkoenergian kanavana ja fotosynteesitutkimus Suomessa).
Kaupallistajankin luulisi hyötyvän kaikista näistä luontoteemoista ja -palasista, sillä kaikista voidaan ammentaa myös liikevaihtoa tavalla tai toisella, mikäli sitä pidetään tärkeänä kaupunkiluonnon olemassaolon puolestapuhujana. Koska ympäristöpsykologian alalla puolestaan on huomattu, että luonnossa olo ja jo kasvillisuuden ja luonnonelementtien katselu tyynnyttää ja rentouttaa yleisesti ihmisiä, kaikki mainitut tavat tuoda luontoa kaupunkiin hyödyttävät kaikkia asennetyyppejä / tyyppien yhdistelmiä / tyyppeihin kuulumattomia.
 |
| Pocket park eli taskupuisto. Kuva (c) www.globalsiteplans.com |
