Mielipaikka, eli paikka jossa viihtyy ja johon liittyy hyviä kokemuksia ja tunteita, voi olla sisällä tai ulkona, ja se voi olla omaan elämään suoraan liittyvä tai ohimennen huomattu paikka: oman olohuoneen sohva, oma parveke tai piha, oman kesämökin laituri - tai jossain julkisemmassa tilassa, kuten työmatkalla avautuva katunäkymä, metsänotkelma tutun lenkkipolun varrella, asuinkaupunginosan reunamilla oleva järven- tai merenranta.
Kaupunkitutkimuksen yhteydessä koko paikkakeskustelu voidaan nostaa astetta yleisemmälle tasolle, ja pohtia, mitkä ylipäätään ovat paikkoja (places) ja mitkä epäpaikkoja (non-places). Paikkaan liittyvä käsite on tila (space) tarkoittaen laajempaa, avarampaa ympäristöä, jonka kokemiseksi on olennaista liikkua pisteesta toiseen. Paikka puolestaan on rajatumpi nimetty alue, jota voi kokea paikallaankin pysytellen: esimerkiksi aukio, tori, katutila tai porttikongi, satama, kaupungintalon edusta, kirkko... Paikka ja tila ovat osin rinnakkaisia kohteen kuvailuja.
Epäpaikka-käsitteen isä on ranskalainen antropologi Marc Augé, ja termillä hän tarkoittaa sellaista paikkaa, jolla ei ole historiaa tai ihmisten siihen liittämää omaa identiteettiä, omaa luonnetta.
Augén mielestä epäpaikkoja ovat erityisesti liikenteen ja kuluttamisen paikat eli hypermarketit, lentokentät, rautatieasemat, moottoritiet... Augé on myös sitä mieltä, että kaikki "orvoiksi jättävät", teennäiset, epäaidot kohteet ovat ei-paikkoja. Tällaisilla hän käsittääkseni tarkoittaa esimerkiksi teemapuistoja (lavastemaailma, ei todellinen elinympäristö) tai kopioituja paikkoja eli ketjuja kuten ABC tai McDonalds, joiden myymälät ovat samanlaisia kaikkialla.
Itseäni epäpaikan käsite kiinnostaa, mutta minusta marketit, rautatieasemat, lentokentät, teemapuistot ja ketjumyymälät ovat selkeästi paikkoja. Niiden tiloissa vierailee valtavia ihmismääriä, osa satunnaisesti, osa säännöllisesti ja jatkuvasti.
Esimerkiksi moni asema, olipa kyseessä sitten juna-asema, laiva- tai lentoterminaali, on anonyymi siinä mielessä, että asemat eivät sanottavasti erotu muista vastaavista. Toisaalta on monia asemia, jotka painuvat ihmisten mieleen, jäävät muistoihin, niistä muodostuu vahvoja mielipiteitä. Miten muuten olisi mahdollista vaikkapa äänestää maailman parhaan tai surkeimman lentokentän tittelistä?
Sekava ja tunkkainen Heathrow'n kenttä Lontoossa, puunattu ja graniittia kiiltävä mutta pienehkö ja vain surkeaa ruokaa tarjoava Schipholl Amsterdamissa, maailman parhaaksikin joskus valittu Helsingin lentokenttä sekä maailman huonoimpien joukkoon äskettäin äänestetty Perthin pieni ulkomaanterminaali - kaikilla näillä paikoilla on itse asiassa hyvin tunnistettava, vahva oma identiteetti, joka ei muodostu vain kentällä koetun palvelun tasosta tai odotusajan lyhyydestä.
Myös tekomaailmat eli teemapuistot ja ketjuravintolat ovat monelle tärkeitä ja rakkaita paikkoja, joihin liittyy paljon muistoja (totean Floridan Disneyworldista estottomasti pitävänä), näennäiselämästään ja todellisuuspakoisuudestaan huolimatta.
Itse olen kallistunut ajattelemaan, että epäpaikkaa ei voi määritellä sen mukaan, millaista siellä tapahtuva tekeminen on: Augéhan lähtee ainakin rivien välistä siitä, että kuluttamiseen tai odottamiseen tarkoitetut paikat eivät voi niinsanotusti ansaita paikan arvonimeä, koska niissä tapahtuva tekeminen on jotenkin vähempiarvoista kuin niissä oikeissa paikoissa (mitä se sitten ikinä onkaan).
Minusta epäpaikka on sellainen, jolla ei ole selkeää käyttöä tai sitä käytetään enintään pikaiseen läpikulkuun, tai siellä ei voi / halua oleskella tekemässä ylipäätään mitään. Epäpaikka ei jää mieleen, sitä ei ajattele eikä huomaa, ja silloin kun huomaa, ei erityisemmin viihdy tai halua viipyä pidempään.
Epäpaikkoja voivat olla erilaiset joutomaat ja tyhjät tontit, alikulkutunnelit, ulkona olevat varastoalueet tai vastaavat. Myös parkkipaikka, etenkin parkkihalli voi olla ei-paikka, sillä se on lähinnä autojen varasto, ei oleskelun tai aktiivisen tekemisen tila.
Kuitenkaan erilaiset asemat eivät tähän uudistettuun epäpaikka-luokitukseen mahdu, koska niissä oleskellaan odotusajan verran, ja moni asema, etenkin rautatieasema, on historiallisesti ja arkkitehtonisesti merkittävä rakennus kaupungissaan.
Suomen rautatieasemista iso osa on valmistunut 1900-luvun alkuvuosina ja niihin usein myös kuuluu alkuperäinen asemapuisto, joskin monesti vähälle huomiolle ja huolenpidolle jäänyt. Etenkin Euroopassa on lukuisa määrä käytössä olevia asemia, jotka ovat toimineet reilusti 1800-luvun puolelta saakka. Nämä rakentamisaikakaudelleen upouuden tekniikan, valurauta- ja teräsrakentamisen lippulaivat, ovat mitä suurimmissa määrin paikkoja myös Augén määritelmän mukaan, eli niillä on oma historiansa ja sija ihmisten jokapäiväisessä elämässä, muistoissa ja mielikuvissa.
Oman tutkimukseni yksi, oikeaksi tai vääräksi todistamistaan odottava lähtöoletus on, että kaupunki on sitä viihtyisämpi, mitä enemmän siellä on paikkoja ja mitä vähemmän puolestaan ei-paikkoja. Silloin kaupungissa on tekemiselle ja oleskelulle riittävästi kiinnostavia tiloja; ei vain unohtuneita, tyhjiä tai luotaantyöntäviä aukeita.
Paikan olemuksen pohdintaa seuraa jatkossa enemmän. Tätä paikka- ja epäpaikka-viihtymisoletusta testaan väitöskirjatyön edetessä, kunhan sinne saakka etenen.
 |
| Ikoninen paikka: Sydneyn satama. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! Se julkaistaan heti tarkistuksen jälkeen.