Miten ympäristö vaikuttaa ihmiseen? Näkökulmana elämyksellisyys

Olin Suomessa luennoimassa kahdessa tilaisuudessa aiheesta "mistä ihmiset pitävät kaupunkiympäristössä ja mistä eivät". Aihe kumpuaa väitöskirja-aineistostani, jossa analysoin erilaisia mielipidekokonaisuuksia (matkailu- ja arvosteluartikkelit, nettiäänestykset, kyselytutkimustulokset). Tähän mennessä olen tutkinut amerikkalaisia ja australialaisia aineistoja.

Yksi löytämäni selkeä teema, josta ihmiset näyttävät pitävän, on muutos. Muutoksen virtaa syntyy, kun tilassa kohtaavat yksi tai useampia vaikkapa näistä: ihmiset arkipäivän puuhineen, aktiviteetit, katutapahtumat, taiteen tuomat muutokset kuten uudet teokset ja myös niiden vaihtuvuus, performanssit, flash mobit; valon ja valaistuksen muutokset vuorokauden ja vuodenajan mukaan; luonto ja sen muutokset sään ja vuodenaikojen mukaan, sekä pitkän aikajänteen muutosten kerrostuminen eli historian, rakennusperinnön ja muistojen näkyminen.

Näyttää siltä, että mitä staattisempi ympäristö on, sitä vähemmän se kiinnostaa tai herättää tunteita. Toisin sanoen: pääosiltaan elottomasta rakennusmateriaalista koostuvat laajat pinnat ja alueet - oli se sitten asfalttia eli tietä tai parkkipaikkaa, tai lasi-, betoni-,teräs-, tai tiiliseinää - eivät ole kovinkaan sytyttäviä. Ammennan tutkimuksessani myös ympäristöpsykologiasta, joka alana tutkii ympäristön vaikutusta kehoon ja mieleen. Lisäksi koukkailen elämyssuunnitteluteorian puolelle, eli mitä on elämys, miten se syntyy, ja miten suunniteltu kaupunkiympäristö voisi elämyksiä tuottaa.

Ympäristöpsykologia selittää ainakin osaltaan, miksi eloton, tyhjä pinta ei viehätä. Se ei tarjoa riittävästi virikkeitä eli kokemisen kiintopisteitä tai herättäjiä, jotta sitä jaksaisi tutkia tai millään tavalla paneutua, etenkään tunnetasolla.

Ihmisellä tutkitusti on kahdenlaista havainnointikykyä, joista toinen on aktiivinen "työfokus" ja toinen alitajuinen virikkeiden vastaanotto. Työfokusta käytetään, kun joudutaan paneutumaan johonkin: työnteko, lukeminen, tietokoneen käyttö, autolla ajo, aktiivinen kuunteleminen ja katseleminen, ym. Tämä fokus pystyy pysymään yllä vain noin 20 minuuttia - tai vähemmän, riippuen virikkeen kiinnostavuudesta. Sen jälkeen ajatus alkaa harhailla ja päiväunelmointi tai muu pohdiskelu/huolten vatvominen puskee päälle. Oma päänsisäinen maailma siis ottaa vallan sen sijaan, että pystyttäisiin kunnolla rekisteröimään ulkoisia virikkeitä.

Toinen havainnoinnin muoto on alitajuinen "virikehuuhtelu", jonka myönteistä versiota eritoten luonto tarjoaa.

Luonnossa liikkuessa tai sitä katsellessa mielen ei tarvitse tehdä töitä, mutta se silti jatkuvasti rekisteröi muutoksia, vaihtelua, liikettä, värejä, aivoja aktivoivia virikkeitä. Tämä Japanissa jopa hoidoksi määrättävä luontokylpy on luonnostaan rentouttavaa. Länsimaissakin on mitattu, että luonnon katselu ja kokeminen laskee stressitasoa: sydämensykettä, verenpainetta ja stressihormonien määrää.

Onpa sellaistakin teoretisoitu, että nykymaailmassa yleistyvät keskittymishäiriöt ja mielenterveysongelmat masennusta myöten ovat ainakin osittain kytköksissä luontoyhteyden haalenemiseen. Mieli ei enää saa jokapäiväistä tarpeellista annostaan luontokylpyä, ja aivot jäävät jatkuvasti raksuttamaan rasittavan työfokuksen ja huolten noidankehään.

Ympäristöestetiikassa, joka on oma väikkärialani, näitä tyhjiä, persoonattomia paikkoja kutsutaan epäpaikoiksi. Epäpaikka syntyy, kun ympäristö ei tarjoa virikkeitä - etenkään sitä virikekylpyä -, eikä siten pysty jäämään positiivisella tavalla mieleen.

Mikä tahansa parkkipaikka esimerkiksi on aika anonyymi ja luonteeton, vaikka ihminen toki järjen tasolla erottaisikin, että no tämä on Prisman parkkipaikka ja tämä Citymarketin. Tyhjässä tilassa ei ole syitä oleilla, koska siellä ei ole tarjolla mitään positiivista koettavaa. Enintään tarjoillaan kielteisiä tuntemuksia, kuten aineistoni kommenteista löytynyttä kyllästymistä (tämäkin samperin laaja kenttä pitää ylittää ja väistellä autoja samalla) tai peräti pelkoa (olen aika suojaton tässä, kuin koneiston liukuhihnalla tai teurastamossa).

En löytänyt tälle väitteelle ympäristöpsykologiasta lähdettä, mutta tanskalainen arkkitehti ja kaupunkisuunnittelija, kävelykaupunkien ja ihmislähtöisen suunnittelun vankka puolestapuhuja Jan Gehl uskoo, että virikkeitä tulisi kokea jopa neljän sekunnin välein.

Toisin sanoen kävelyvauhti tai hidas pyöräily on kaupungilla optimi liikkumisnopeus, jossa uuden aistimuksen ehtii huomata ja rekisteröidä sopivassa tahdissa - ei liian nopeasti, ei liian hitaasti. Liian nopea vaihtumistahti tyrmää ja väsyttää mielen, kun taas liian hidas tahti kyllästyttää. Tahti tietysti edellyttäisi sellaista kaupunkia, jossa uudenlaista nähtävää on vähän joka kolkalla. On historiaa, detaljeja, monipuolista arkkitehtuuria, värejä, kaupunkivihreää eli istutuksia ja vaihtelevankokoisia puistoja, luontoa ja eläimistöäkin; ja ennenkaikkea, on ihmisiä liikkeellä kokemassa kaikkea tätä.

Elämyssuunnittelun puolelta löytyy vielä lisää löylyä selittämään, miksi jotkut ympäristöt viehättävät ja toiset eivät. Ensin määritellään elämys (Diller, Shedroff ja Rhea 2008: Making Meaning): se on merkityksellinen kokemus, joka koetaan aistien ja tunteiden kautta ja niitä herättäen.

Kun asiaa oikein ajattelee, huomaa, että elämykset ovat itse asiassa hyvien muistojen syntymisen taustatekijä. Järkiperäisesti koetuista asioista syntyy kyllä muistikuvia (esim. kokeisiin lukeminen), mutta ei elähdyttäviä, lämpimästi vaalittuja muistoja. Vahvimmillaan elämys ravistelee, jopa muuttaa ihmisenä (vaikkapa oman lapsen syntymä). Arkisimmillaan elämys on muistelun arvoinen, mielellään uudelleen koettava hetki, jossa aistit ja tunteet sekoittuvat: vaikkapa mökillä kesäiltana saunominen.

Elämyssuunnittelijat Steve Diller, Nathan Shedroff ja Darrel Rhea ovat vuosien kyselytutkimustensa perusteella havainneet, että ihmiset voivat kokea kymmenittäin erilaisia elämyksiä, mutta ainakin 15 elämystyyppiä näyttää olevan kansallisuudesta ja kulttuurista riippumattomia. Sikäli siis, että ihmiset eri kolkilta maailmaa kokevat näitä elämyksiä melko samalla tavalla ja myös arvostavat niitä, eli kokevat niitä mielellään. Seuraa lista (eivät tärkeysjärjestyksessä, koska sellaista ei voi määritellä):

1) Saavutus. Se tunne, että on vihdoin saavuttanut jonkun isomman tavoitteensa, tai on ylittänyt itsensä, ja pystyy olemaan itsestään ylpeä. Mahdollisesti myös ihmiset ympärilläsi ovat ylpeitä.

2) Kauneus. Tunne, että nauttii kauniin asian kokemisesta, oli se sitten ääntä, kuvaa, tekstiä - musiikkia, taidetta, maisemaa, valoa, kirjallisuutta, taitoa, täydellisyyttä (vaikkapa upeasti toteutettu uuden teknologian tuote). Kauneus on katsojan silmässä, mutta kyky ja halu nauttia kauneudesta on yhteistä kaikille kulttuurista riippumatta. Huom. kaikki insinöörit ja matemaatikot, kauneus voi tutkijoiden mukaan olla myös eleganttia, eleetöntä tehokkuutta.

3) Luovuus. Tunne, että saa tuottaa ja aikaansaada omaehtoisesti jotakin omaleimaista, minkä tekemisestä nauttii. Oli se sitten taidetta, käsitöitä, blogi, kukkapenkki, patalappu, legolinna tai sorvattu palikka. Oma arvaukseni on, että lapsuus on siksi usein niin lämmöllä muisteltua aikaa, koska silloin oli huomaamattaan luova jatkuvasti keksiessään leikkejä ja uusia käyttötarkoituksia esineille. Itsensä toteuttaminen on alue, joka aikuisilla jää usein aivan liian vähälle työelämän ja arjen paineissa.

4) Yhteisöllisyys. Tunne, että kuuluu joukkoon, on omiensa parissa, on arvostettu omana itsenään ja saa osallistua samaan kuin kaikki muutkin. Kun yhdistetään saavutus ja yhteisöllisyys, on helppo hoksata, miksi vaikkapa jääkiekon MM-kisat ja niissä menestyminen on elämää suurempi juttu monelle fanille. Siinä saa tuplaten elämystä, joka moninkertautuu muiden kokiessa ja arvostaessa samaa elämystä.

5) Velvollisuus. Tunne, että tekee uskollisesti ja lojaalisti tehtävänsä, tuli mitä tuli. Tässä mielestäni piilee sotaleffojen viehätys, sillä sankarillisuus kumpuaa velvollisuudesta - uhraan oman etuni toisten hyväksi, sillä olen lojaali ja luotettava viimeiseen asti. Velvollisuus on itsensä voittamista myös sikäli, että omaa itseä kohtaan tehtävät velvollisuudet osoittautuvat lopulta palkitseviksi: vaikkapa laihdutuskuurissa onnistuminen, tai menestyksekäs kokeiden tai työhaastattelun läpäiseminen pitkän harjoittelun päätteeksi.

6) Valaistuminen. Ei välttämättä uskonnollinen tai henkinen valaistuminen, vaikka nämä vahvoja elämyksiä ovatkin. Valaistuminen on minkä tahansa asian oivaltamista, uuden oppimista ja sisäistämistä, heureka-hetki.

7) Vapaus. Tämän elämyssuunnittelijat määrittelevät "vapautena huolesta". Toisin sanoen, silloin on vapaa, kun on huoleton. Ei tarvitse juuri tällä hetkellä stressata ainakaan elannon, asuinpaikan, uhkien tai perustarpeiden täyttämisen takia. Toki jokainen elämyksen tuottaja on yksityiskohdiltaan erilainen kokijasta riippuen, ja toisille vapautta voi olla omakotitalo, kun taas toisille sitä on kiitäminen pitkin moottoritietä kesäyönä vailla määränpäätä.

8) Harmonia. Elementtien tasapaino, oli kyse sitten taiteesta, luonnosta tai omasta elämästä. Työn ja vapaa-ajan tasapaino tai jooga ovat toisille harmoniaa. Toisille sitä on harmoninen eli omaan korvaan tasapainoiselta kuulostava musiikki. Joillekin harmoniaa on sisustaminen ja puutarhanhoito, jossa osat sopivat kokonaisuuteen.

9) Oikeus. Myös reiluus, eli oikeudenmukaisuuden ja tasavertaisuuden kokemus. Tässä selitys sille, miksi Hollywood-elokuvien peruskaava eli paha saa palkkansa ja oikeus voittaa on iäti toistettu malli arvattavuudestaan huolimatta. Pahan voitto ja hyvän häviö puolestaan selittää, miksi Game of Thrones jatkuvasti järkyttää katsojia - se sotii vastaan perustavaa tarvetta kokea oikeudenmukaisuutta.

10) Ykseys. Tämä on yhteisöllisyyttä laajempi ykseyden kokemus, joko muiden ihmisten, ihmiskunnan, luonnon tai koko universumin kanssa. Henkisyys ja uskonnollisuus toimivat tällä kentällä, mutta ateistikin voi tuntea syvää yhteyttä luonnon, luonnon kiertokulun ja maailman kanssa vaikkapa talviyönä tähtitaivaan alla, tai vaelluksella tunturissa.

11) Vapahdus. Uskonnolliselta kuulostavan sanan takana on kuitenkin vapautuminen mistä tahansa emotionaalisesta paineesta, eli vaikkapa sovun tekeminen tai häpeästä eroon pääseminen. Elämyssuunnittelijoiden mukaan vapahdus on vapautumista mistä tahansa menneisyyden ahdistuksesta, olipa kyseessä sitten painonnousu (vapautus on laihtuminen tai uuden painon hyväksyminen), kunnon huononeminen (vapautus voi olla kunnon kohentaminen), tai huono päivä (vapautus voi olla suklaan syöminen).

12) Turvallisuus. Tämän elämyssuunnittelijat määrittelevät "vapautena siitä huolesta, että pian menettää jotain". Turvallisuus voi olla tunne, että on itse turvassa eikä mikään uhkaa, tai tunne siitä, että mikään ei uhkaa jotain minulle rakasta: ihmisiä, kotia, luontoa, isänmaata, arvoja. Amerikkalaiset näyttävät olevan erityisen fiksautuneita tähän elämykseen, niin paljon maa pistää rahaa armeijaan ja terrorisminvastaisiksi tarkoitettuihin toimiin eli turvantunteen tuottamiseen (hyökätään me ensin, niin pahikset eivät pääse kimppuun). Olen itse usein miettinyt, että liekö tämä syväänjuurtunutta frontier-psykologiaa, ei rajaseuduilla syntyneen kansakunnan kollektiivista pelkoa alkuperäisasukkaita ja nykyään mitä tahansa muuta ei-omaa porukkaa kohtaan?

13) Totuus. Totuus tarkoittaa myös aitoutta ja rehellisyyttä, mitkä useimmille ovat arvoja sinänsä läheisissä ihmissuhteissa - saa sekä itse olla oma itsensä, että toinen osapuoli on oikesti kuka on, teeskentelemättä. Aitous voi tarkoittaa myös tuotteiden aitoutta, mihin osin perustuu luomun ja lähiruuan suosio: niiden koetaan olevan lähempänä alkuperäistä, muuntelematonta, kuin muun tuotannon. Aitous on minusta suomalaisille erittäin rakas elämystyyppi, ja kaikenlaista muovisuutta, teeskentelyä ja epäaitoutta kartetaan jopa siihen saakka, että positiivisuus ja ystävällisyys koetaan joskus teeskentelynä - onhan se nyt aidompaa, että ketuttaa.

14) Arvostus. Tunne, että tulee huomatuksi ja tunnustetuksi omana itsenään, tai jonkun saavutuksensa vuoksi. Muut huomaavat positiivisessa valossa, ja itsestä tuntuu, että onhan heillä syytäkin huomata.

15) Ihmetys, lumo. Taianomaisuus kuvaa tätä ominaisuutta ehkä parhaiten. Lumoa ja ihmetystä voi kokea sekä luonnossa, että ihmisen rakentaman äärellä. Las Vegas värivaloineen ja jättielementteineen herättää ihmetystä, vaikkei välttämättä pelkästään ihailevassa hengessä. Lumoon ja taianomaisuuteen mielestäni perustuvat myös joulun merkitys täällä Pohjolassa, sillä hämärä tunnelmointi kynttilöin ja tuoksuin herättää arjesta poikkeavia lumoutumisen kokemuksia. Ihmetys tarkoittaa myös mysteerin kokemista, olipa kyseessä sitten henkinen tai uskonnollinen tunne, tai hyvään dekkariin uppoutuminen. Mitähän tässä on takana, miten käy, mikä on se kaiken takana oleva suurempi juoni, joka joskus ratkeaa?

Parhaimmillaan elämyksiä syntyy monta yhtä aikaa, kun niille otolliset olosuhteet täyttyvät. Vaikkapa samuraielokuvassa voivat yhdistyä kauneus, harmonia, yhteisöllisyys ja velvollisuus. Joogassa yhdistyvät ykseys, yhteisöllisyys, harmonia, kauneus ja myös saavutus ja arvostus, ehkä peräti luovuuskin. Kun ihmisten ehkäpä vahvinta kestävää myönteistä tunnetilaa, rakkautta, ajattelee, siinähän syvimmillään tapahtuvat kaikki 15 listattua elämystä yhtä aikaa tai vuorotellen.

Mutta mitä tällä on tekemistä kaupunkiympäristön ja suunnittelun kanssa? Eihän rakkautta, velvollisuutta ja sen sellaista voi arkkitehti tuottaa? Entäpä jos voi, tai ainakin mahdollistaa?

Lumoa, harmoniaa ja kauneutta voi kokea vaikuttavan, onnistuneeksi koetun tilavalaistuksen myötä. Luonto ja varmasti myös arkkitehtuurikin voi tarjota näiden lisäksi myös aitouden, yhteisöllisyyden ja ykseyden kokemuksia. Etenkin kommuunikasvimaat ja muut yhteiset puutarhatilat ovat omiaan synnyttämään myös luovuuden, saavutuksen ja arvostuksen tunteita. Tasa-arvo eli oikeus toteutuu, kun kaikilla on samat mahdollisuudet toimia ympäristössä ja laadukasta kaupunkia tehdään kaikille, ei vain rikkaille.

Entä millaisia mahdollisuuksia elämykselliseen ympäristönsuunnitteluun voisi antaa taide, sekä ns. kiinteä että performanssitaide eli hetkessä tapahtuva? Millaisia mahdollisuuksia olisi valotaiteella, kasvitaiteella, yhteisötaiteella, tai vaikka tilan esteettömyyttä ja saavutettavuutta parantavalla, useita taidemetodeja yhdistävällä taiteella?

Mutta. Eikö jokainen voisi hankkia elämykset tykönään, tarvitseeko niitä nyt aktiivisesti pyrkiä tuottamaan? Eikö se ole vähän keinotekoista? Mokomaa viihteellistymistä! Eivätkö ihmiset osaa enää tylsistyksissään olla, kysyn vaan?

Kyllä ja ei. Onnistuessaan elämys ei nimenomaan tunnu muoviselta, vaan aidolta, koskettavalta, pysyväksi muistoksi jäävältä ja usein myös henkisesti kasvattavalta eli jollain tavalla valaisevalta tai opettavaiselta. Koska elämykset antavat tunnemerkitystä elämään eli toimivat elämän merkkipaaluina  - muistoiksi muodostuen -, niiden kautta syntyy myös paikan (tai palvelun) vetovoima ja viehättävyys. Jos virikkeitä tai elämyksiä ei ole tarjolla, ihminen pakenee luontaisesti joko oman päänsä sisään aikaa viettämään, tai nykyään, kännykällä nettiin.

Esitelmän powerpoint löytyy täältä: http://www.slideshare.net/AnuBesson/presentation-savilahti-1

Alla: miksei suomalaiskaupungeissa ole piilotettua, yllättävää, urbaania ympäristötaidetta? Missä ovat taiteen aarrekartat ja löytöretket?

Yllä (c) Janet Echelman. Alla (c) Jackie Brookner. Alimpana: tekijä tuntematon.