Kysymys on vaikeampi, miltä äkkiseltään kuulostaa. Keneltä kysytään, kuka saa sanavaltaa, voivatko kaikki ylipäätään pitää samoista asioista? Mitä ylipäätään tarkoittaa "pitäminen"? Entäs "kaunis" tai "ruma"? Kaunis on sanakirjan mukaan "aisteja miellyttävää". Hyvä, tämä selvä. Mutta kenen aisteista nyt puhutaan - kauneus on katsojan silmässä jo vanhan kansan mukaankin? Miten aistit ylipäätään toimivat, ja muuntavat näköön tai kuuloon perustuvia fyysisiä signaaleja tuntemuksiksi, kokemuksiksi, muistoiksi, ajatuksiksi?
Ikävä kyllä kattavaa vastausta ei ole olemassa kellään, ainakaan vielä. Aivotutkijat väittävät yhtä, psykologit toista, biologit kolmatta, uskonnolliset ihmiset neljättä - osasta aiheista he ovat samaa mieltä, monista eivät. Aivoja voidaan toki kuvata maailman tappiin, mutta signaalien paikantaminen tiettyyn paikkaan aivoissa ei vielä kerro mitään signaalin sisällöstä: miltä henkilöstä tarkalleen ottaen tuntuu, mitä muistoja ja mielleyhtymiä herää, millaista on olla juuri hän kokemassa se, mitä hän kokee?
Estetiikka on tieteenala, joka tutkii aistinvaraisia eli esteettisiä (miellyttäviä ja epämiellyttäviä) kokemuksia sekä esteettisiä arvoja.
Taiteenfilosofiaksikin kutsuttu ala kehittyi jo 1700-luvulla valistusajan filosofien pohdintojen myötä. Uudempi sovellus on 1980-90-lukujen taitteessa kehittynyt ympäristöestetiikka, joka tutkii ympäristön esteettisiä eli miellyttäviä tai epämiellyttäviä ominaisuuksia ja - arvoja.
Tämä kokemukseen ja elämykseen painottuva tutkimussuunta kehittyi ekologian, ympäristöpsykologian, luonnonsuojeluaatteen nousun ja vihreän liikkeen rinnalla ja vanavedessä. Mutta mitä on esteettinen kokemus - ja vähintään yhtä tärkeänä, miksi siitä pitäisi välittää? Kaunista tai rumaa, sehän on henkilökohtaista, eikö?
Esteettinen kokemus tarkoittaa yksinkertaisimmillaan aistinvaraista kokemusta. Aisthanestai, havainnoida, on sanan kreikankielinen alkumuoto. Samaa kantaa on myös synestesia, aistien sekoittuminen, eli joidenkin kyky esimerkiksi "nähdä" musiikkia eri väreinä, tai "kuulla" numeroita musiikkina.
Sana esteettinen on kuitenkin vakiintunut tarkoittamaan nimenomaan mielihyvää tuottavaa kokemusta, eli sitä elämystä, jonka saa vaikuttuessaan muun muassa taideteoksesta, musiikista, elokuvasta, kirjasta tai upeasta maisemasta.
Esteettinen kokemus liittyy kiinnostavalla tavalla aivan ihmisyyden perimmäisten juurien pohdintaan.
Jo vuosisatojen ajan tutkijoita ja filosofeja on kiinnostanut niinsanottu mind-matter-problem eli mielen (hengen) ja aineen ongelma. Miten aineesta tulee elävää, eli miten koko elämä voi ylipäätään olla mahdollista?
Kaikki elollinen kun kuitenkin on vain alkeishiukkasia, atomeja, erilaisia alkuaineita, molekyyliketjuista muodostuvia soluja, jotka yhtäkkiä ovatkin elollisia. Vielä kummallisempi hyppäys koetaan, kun tämä sähköpurkauksinen ainemöykky - aivot - pystyy havainnoimaan ympäristöään, tekemään päätelmiä, ennakoimaan tulevaisuutta ja muistelemaan menneitä, kokemaan ja tuntemaan, olemaan jotain mieltä - ja ennenkaikkea haluaa jatkaa omaa olemassaoloaan.
Esteettinen kokemus on hämmentänyt ja pohdituttanut eri alojen tieteilijöitä jo pitkään, koska sillä ei vaikuta olevan mitään suoraa eloonjäämistarkoitusta.
Kyllä ihmisolento varmasti pystyisi hankkimaan ruokaa, suojaa ja suvunjatkamiskumppanin ilman estetiikan tajuakin, siitä pitäisivät vaistot ja järki huolen. Silti ihmisillä kiistämättä on kyky vaikuttua ja kokea voimakasta mielihyvää asioista, joita pidämme yksinkertaisesti kauniina. Tunnetaan jopa "sairaus" nimeltään Firenzen syndrooma tai Stendahlin syndrooma, joka aiheutuu - niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin - kauneuden yliannostuksesta: uhrin sydän hakkaa, vapisuttaa, pyörryttää, heikottaa.
Tilan kuvasi ensimmäisenä ranskalainen kirjailija Marie-Henri Beyle (salanimeltään Stendahl), joka koki näitä oireita vieraillessaan upeaa arkkitehtuuria ja taidetta tulvivassa Firenzessä 1800-luvun alussa.
Voitaisiin toki väittää, että tila on liioittelua ja hysterian kaltaisena 1800-luvun yliromantisointiin taipuvaisen aikakauden tuotosta, mutta Firenzen syndroomaa tavataan nykyihmisilläkin, erityisesti mestariteoksia täynnänsä olevissa Euroopan merkittävimmissä taidegallerioissa. Tilan oireineen varsinaisesti määritteli italialainen psykologi Graziella Magherini vuonna 1979, tutkittuaan noin sata tapausta, kaikki Firenzessä vierailleita turisteja.
Luonnontieteissä oletetaan nykyään, että aine luo mielen: aivot fyysisenä objektina sähkövarauksineen jotenkin heijastavat mielen, eli luovat meille jokaiselle varjokuvan tai illuusion olemassaolosta ja mielestä, havainnointiin ja tunteisiin pystyvästä olennosta. (Sietää tietysti kysyä, että kenelle se illuusio heijastetaan, voiko olla illuusiota/vaikutelmaa ilman kokijaa?).
Kuitenkin juuri oma kiinnostuksenkohteeni eli esteettinen kokemus aiheuttaa tähän suoraviivaiseen oletukseen mutkia.
Jos kaikki tunteet ja vaikutelmat kumpuavat fyysisestä - eli kaikki me tunnemme samalla tavalla mm. kipua, nälkää ja väsymystä -, filosofien mukaan tunnemme esteettisen alueelle kuuluvia tunteita kukin täysin omalla tavallamme, subjektiivisesti.
Kun yritämme kuvailla toisille, miltä kuulostaa kaunis musiikki, miltä näyttää (tuntuu) taivaan sinisyys, ja millaisia mietteitä ja tunteita aiheutti lempielokuvan katselu, puhumme (ja tunnemme) subjektiivisesti, vain omista kokemuksistamme käsin, joita muut eivät voi tuntea aivan samalla tavalla. Tämä laadullisuuden ja henkilökohtaisuuden ongelma, qualia, mietityttää tutkijoita ja filosofeja nykyään todennäköisesti yhtä paljon kuin Antiikin maailmassa ennen ajanlaskumme alkua.
Koska esteettiset tunteet ja kokemukset ovat kaikilla erilaisia, logiikka kysyy, että voivatko nämä tunteet ja kokemukset kummuta yksinkertaisista aivosähköilmiöistä ja solujen puuhista?
Ohjaileeko siis ainetta eli aivoja jokin henkimaailman näkymätön käsi (sielu? Ja jos, niin millä ihmeen välineillä, kun sielusta aivoihin johtavia lankoja ei ole vieläkään löydetty?). Vai onko tajunta eli mieli - koko olemassaolon kokemus - silti silkkaa harhaa?
Vaikka aineen ja hengen ristiriitaisuutta ja kahtiajakoa, dualismia, on pohdittu jo vuosisatoja, lopullista vastausta ei ole. Modernit tieteenalat kuten kvanttifysiikka ovat tuoneet tähänkin aiheeseen uutta tietoa, mutteivät varsinaisesti ratkaisseet pulmaa. Kvanttifysiikasta tiedetään, että havainnoija saattaa vaikuttaa ratkaisevasti havainnoitavan käyttäytymiseen - eli kun tutkija mittaa alkeishiukkasen liikettä, hän samalla vaikuttaa hiukkasen käyttäytymiseen, vaikka laite tai mikään muukaan fyysinen ei hiukkaseen koskisi millään tavalla.
Radikaaleimmat muutamat kvanttifyysikoista ovatkin kallistuneet ajattelemaan, että havainnoijan olemassaolo on ratkaisevan tärkeää havainnoidulle: toisin sanoen ilman näkijää ja kokijaa ei ainettakaan ole olemassa. Riittävän suureen mittakaavaan vietynä kun voidaan kysyä, olisiko koko universumia olemassa ilman havainnoijaa/havainnoijia? Tämä "kuuluuko ääni, jos metsässä kaatuu puu, eikä kukaan ole kuulemassa" tyyppinen, lapselliselta vaikuttava kysymys herättää totista ja perusteltua pohdintaa tieteilijöiden keskuudessa.
Näistä kiinnostavista kysymyksistä, ja niihin satunnaisesta palaamisesta huolimatta blogin tarkoitus ei sinällään ole pohtia elämän syntyä, aineen ja hengen mysteerejä tai sitä, mitä tarkoitusta estetiikan taju varsinaisesti palvelee.
Sen sijaan tarkoitus on pohtia ympäristöestetiikkaa alana ja ilmiönä ja jatkaa siitä tutkimaan, miten ympäristöestetiikan ja ympäristöpsykologian tarjoamat tutkimustulokset voisivat edesauttaa parempien, viihtyisämpien, asuttavampien kaupunkiympäristöjen rakentamisessa.
Taustalla toki on luettavissa ajatus, että kokemukset ja tunteet ovat merkityksellisiä, liiaksi sivuutettuja nykyään. Ihmiset tarvitsevat nykyistä inhimillisempää ympäristöä ja yhteiskuntaa.
Entä jos kääntäisimme katseemme ikuisesta talouskasvun tavoittelusta, tehokkuusajattelusta, kilpailusta ja stressaamisesta jonnekin aivan toisaalle - elämänlaatuun, tunteiden ja kokemusten arvostamiseen, inhimillisyyteen?
 |
| Kuva (c) Luzia Photo Courses. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! Se julkaistaan heti tarkistuksen jälkeen.