Kansa, joka pimeydessä vaeltaa

Valo on asia, jota ei mielestäni suomalaisessa kaupunkisuunnittelussa huomioida juuri lainkaan. Ainakaan tämä huomiointi tavalliselle kansalle näy. Uudemmilla alueilla panostetaan jonkin verran valaistussuunnitteluun sikäli, että merkkikohteita kuten siltoja tai puita valaistaan kohdevaloilla. Kuitenkin maailman pisimmän pitkän ja kylmän ajanjakson kolkassa - Skandinaviassa - olettaisi, että valo puhuttaisi ja kiinnostaisi paljon enemmän.

Kun valaistussuunnittelusta puhutaan arkkitehtuurin yhteydessä, yleensä puhutaan valotehosta ja valon sävystä, sekä nykyään myös energiansäästöstä. Katuvalaistuksessa sanelevat lamppujen pitkäikäisyys, huoltovapaus sekä riittävän turvallinen valomäärä eli ei pitkiä pimeitä taskuja kaduille.

Oma suosikki-inhokki-säästökohteeni ovat lukukausimaksujen lanseerauksen lisäksi katuvaloista säästäminen. Katuvalot eivät todellisuudessa ole kovin kummoinen kuluerä, sillä katulamput kestävät vuosia, eikä yksi lamppu käytä läheskään niin paljoa sähköä kuin vaikkapa normitelkkari tai jääkaappi.  Silti jostain syystä Suomeen on iskostunut usko, että jos vain ulkotiloja valaistaisiin vähemmän - vaikka joka toinen katulamppu sammuttamalla -, päästäisiin tästä ikuisesta juustohöyläkierteestä ja velkaorjuudesta. Ei päästäisi. Istuttaisiin vain pimeämmässä, entistä surkeampina.

Kovin pitkälle ei vielä ole tultu siinä, että ulkotila suunniteltaisiin valon ehdoilla, tai edes valaistus päällimmäisten keskittymiskohteiden joukossa. Silti jokainen suomalainen tietää, miltä valon puute eli kaamosmatala tai peräti kaamosmasennus tuntuu. Ahdistaa, masentaa, väsyttää, energiatasot ovat nollissa.

Olen Australiaan muuton jälkeen tullut vankkumattomaan tulokseen, että ilman riittävää valoa eläminen ei kertakaikkiaan ole ihmisiä varten. Ja riittävää valoa eivät ole muutama hehkulamppu kotona ja äärimmäisen rumaa teollisuusvaloa heittävät oranssit tielamput, jotka värjäävät talviyön taivaankin sairaalloisen oranssinharmaaksi.

Aiheeseen liittyvä kirjavinkki scifin ystäville: Chris Beckett'in Dark Eden (2012), ei tietääkseni suomennettu, mutta helppoa englantia. Kirja kertoo vieraalle planeetalle haaksirikkoutuneiden ihmisten jälkeläisistä viisi sukupolvea haaksirikon jälkeen. Planeetalla ei ole aurinkoa, ja ainoa valonlähde ovat Linnunradan tähtivyön lisäksi geotermiset puut, jotka pumppaavat laavaa maankuoresta ja hohtavat bioluminesenssiä valoa.

Pieni siirtokunta on jumissa ilman kivikautista kummempaa teknologiaa geotermisessä laaksossa, koska muualla planeetalla on liian pimeää ja kylmää. Kirja on myös vertauskuva uskonnon synnystä, eli kaikin puolin kiinnostavaa tarinaa. Mutta itselleni päällimmäiseksi jäi ajatus: tällaista olisi, jos kaamostalvi jatkuisi ikuisesti. Ei kovin houkuttelevaa.

Pomoni täällä Australiassa väittää, että Ruotsissa on rakennusmääräys, jonka mukaan kaikissa julkisissa rakennuksissa on oltava tietyn valotehon verran valoa saatavilla itsemurhien ehkäisyä varten. Ajatus siis on, että julkissektorilla on vastuu ihmisten hyvinvoinnista, joka syntyy valon tai valon puutteen kautta. Itse en ole googlauksesta huolimatta löytänyt tällaista valomääräystä, mutta ajatus on kiinnostava.

Syyskuussa 2014 julkaistiin itävaltalainen tutkimustulos, jonka mukaan auringonvalolla on pieni mutta tilastollisesti selvä yhteys itsemurhiin. Nimittäin aurinkoinen päivä pitkähkön pimeän/harmaan jakson jälkeen näyttää olevan päivä, jolloin ihmiset herkemmin ajautuvat itsemurhaan, ja keväisin tehdään enemmän itsemurhia kuin muina aikoina. Tutkimuksessa huomattiin myös, että mitä pidempään aurinkoista on riittänyt, sitä harvemmat ihmiset päätyvät tähän epätoivoiseen tekoon. Yksinkertaistaen: mitä pidempään on pimeää, sitä isompi shokki valoisa aika joillekin on - ja mitä pidempään on valoisaa, sitä paremmalla tuulella ihmiset keskimäärin pysyvät.

Tutkimuksessa otettiin huomioon mahdollisuus, että ehkä valo sinällään ei ajaisi itsemurhaan, vaan se, että aurinkoisina aikoina elämänpiiri yleisesti vilkastuu; ehkä masentuneet masentuvat lisää, koska kaikilla muilla menee hyvin. Tutkijat tulivat kuitenkin lopputulemaan, että nimenomaan valo aktivoi ja lisää energiaa, eli ikävä kyllä joillekin energiabuustaus antaa sysäyksen toteuttaa se viimeinen niitti.

Voisiko tätä kevätshokkia estää? Ehkä lisäämällä valon määrää ympäri vuoden? Itse olen intohimoinen ulkovalaistuksen kannattaja, maksaa se sitten vähän lisää verovaroista tai ei. Taatusti tähänkin löytyisi hyviä uusia energiansäästökikkoja, kun vain Suomen parhaat aivot saataisiin asiaa oikein kunnolla tutkimaan ja kehittämään yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa.

Ihmettelenkin, miksei Suomi ole valaistussuunnittelun ja valaistus- (ja energia-)asioiden johtava asiantuntija, kun pitkä pimeä talvi tähän luonnollisesti meitä tyrkkii? Vai annetaanko Suomessa liian helposti periksi tälle luonnonvoimalle asenteella "talviunilla se on muukin luonto, mitä turhia lamppuja rakentelemaan".

Väitöskirjaani varten lukema aineisto on tähän mennessä antanut aihetta olettaa, että ulkotiloissa oleskellessa ihmisiä miellyttävät mm. vuorokauden- ja vuodenaikojen vaihtelun seuraaminen. Eli luonto ja sen kiertokulku sinällään, mutta myös erilainen valo eri aikoina. Olen esimerkiksi bongannut artikkeleita, joissa tylsä, betoninharmaa alue muuttuu viihtyisämmäksi kulkijoiden mielestä, kun sen valaistukseen panostetaan iltaisin.

Jos olisin Suomea johtava diktaattori, määräisin, että kaikki julkiset sisätilat, alikulkutunnelit, kadut ja muut teollisuusvalon tai pimeän taskut tulee valaista luonnonvalon kaltaisiksi valotehon ja valon sävyn suhteen. Tai vähintään kaikkialle tulisi lisätä rutkasti kiinnostavia valaistuja yksityiskohtia ja valotaidetta silmälle ja mielelle kiintopisteiksi.

Seuraavaksi määräisin, että ulkotilojen suunnittelussa sekä valo että kasvillisuus nostetaan arkkitehtuurin rinnalle tasavertaiseen asemaan - ihmeellisetkään wow-arkkitehtuurimuodot tai coolit designit eivät tee vaikutusta muihin kuin toisiin arkkitehteihin, jos ympärillä ei ole muuta kuin asfalttia ja betonia eli henkistä autiomaata. Sen jälkeen voitaisiinkin palata demokratiaan, sillä urani diktaattorina olisi (minulle riittävän) tuloksekkaasti ohi.

Yllä ja alla: teos Montrealin vuosittaisilta valotaidefestivaaleilta Luminotherapie eli valoterapiaa.

 Yllä: osa tilataideteoksesta Scattered Light (Jim Campbell), Madison Square Park, New York.

Yllä: konseptikuva aurinkovoimalla toimivasta bioenergiavoimala-valotaideteoksesta: pömpeleiden sisällä elävä levä tuottaa biopolttoainetta mm. autoihin valon ja hiilidioksidin voimalla. Levän tarvitsema valo hohtaa pömpeleistä öisin. Voimala ei ole vielä olemassa.

Raha kasvaa puissa

Luen parhaillaan the Environmental Psychology – julkaisua väitöskirjaani varten. Akateeminen lehti julkaisee tutkimustuloksia nimensä mukaisesti ympäristöpsykologian alalta. 

On suorastaan kummallista, että Suomessa moisesta alasta ei tunnuta tietävän tuon taivaallista, tai jos tiedetään, tuloksista ei näytetä paljoa piitattavan kaupunkisuunnittelussa.

Liekö syynä raha, tiedonpuute vai mikä, mutta suomalaisissa kaupungeissa olisi rutkasti parannettavaa viihtyvyyden näkökulmasta, kun ympäristöpsykologian tutkimat perusteemat valo/valaistus, luonto/luonnonläheisyys ja virikkeiden (katseltavien ja koettavien uniikkien yksityiskohtien) runsaus otetaan mittatikuiksi.

Tähän mennessä lukemani artikkelit käsittelevät kaikenlaisia ympäristön kokemiseen liittyviä teemoja, kuten valon ja valaistuksen vaikutusta mielialaan; luonnon stressinlievitysominaisuuksia, ostoskadun puiden vaikutusta ostoskäyttäytymiseen (vaikutusta on, kyllä vain!) ja työpisteen kustomoinnin vaikutusta keskittymiskykyyn töissä.

Jokainen suomalainen todennäköisesti allekirjoittaa väitteen, että mieli parenee, olo kohenee ja stressi lievittyy luonnon keskellä. Tämä on varmaan osasyy sille, miksi niin moni rakastaa kesämökkeilyä ja etenkin mökillä saunomista.

Mökin sauna on suorastaan rentoutumisen temppeli sikäli, että siinä yhdistyvät saunomisen fyysinen nautinto, sekä luonnon katselun (ikkunasta tai saunan kuistilta) ja kokemisen (järvessä uiminen ja peseytyminen) tuottama mielihyvä ja stressinpoisto.

Luonnon hyvinvointivaikutuksille on itse asiassa kymmenien, ellei satojen tutkimusten ja artikkelien verran näyttöä: verenpaine laskee, sydämensyke hidastuu, keskittymiskyky palautuu/parenee, sekä mieliala yleisesti kohenee luonnossa oleskelun seurauksena. Lukemissani artikkeleissa muuttujista oli poistettu liikunnan sinällään tuoma hyvä olo, eli luonnossa vaeltelu ja kivellä istuskelu eivät vaadi fyysistä rehkimistä (urheilua) parikseen toimiakseen stressinpoistajina.

Eräs tutkimus (Ryan et al. 2010, University of Rochester) havaitsi, että ihmiset kokevat olevansa ”eniten elossa” silloin, kun he liikkuvat luonnossa. Jo 20 minuuttia luonnossa liikkumista per päivä sai koehenkilöt kokemaan itsensä energisemmiksi ja eläväisemmiksi kuin sisätiloissa / pelkissä betonikaupunkioloissa pörränneet.

Tämä on sikäli helppo uskoa, että kun on ympäröity kaikenlaisella monenkirjavalla elävällä olennolla aina kasveista villieläimiin, oma elossaolokin tuntuu jotenkin vahvemmin ja arjen huolet liudentuvat. Ainakin omaan mieleensä pystyy keskittymään eri tavalla kuin toimistossa tietokoneen ääressä, kotona nälkäisenä päivällistä kokatessa tai telkun ääreen lösähdettyään.

Ehkä jopa odottamattomia tuloksia löytyi kahdesta tutkimuksesta: toisen mukaan elävän luonnon katselu rauhoittaa stressitilanteessa, mutta digitaalisen (tv-)luonnon katselu ei (Kahn et al. 2008, University of Washingon). Toisen tutkimuksen mukaan puolestaan ihmiset käyttävät enemmän aikaa ja rahaa ostosalueilla, joilla on puita ja muita hoidettuja istutuksia (Wolf 2007, Green Design).

Stressitutkimuksessa opiskelijoita testattiin niin, että näitä pyydettiin tekemään tehtäviä tutkimushuoneessa, jossa oli joko ikkuna tai tv-ruutu. Tv-ruutu näytti videokuvaa samasta luontonäkymästä, joka ikkunasta näkyi. Kolmas testiryhmä teki tehtäviä ilman ikkunaa tai tv-ruutua, ja kaikki tutkittavat varustettiin sydämensykemonitoreilla.

Ikkunallisessa huoneessa työskennelleiden opiskelijoiden sydämensyke pysyi matalammalla ja palautui stressaantumisen jälkeen nopeammin kuin muissa huoneissa työskennelleillä. Telkkarihuoneessa opiskelijat kyllä katsoivat ruutua yhtä kauan kuin ikkunan äärellä olijat ikkunaa, mutta heidän sykkeeseensä eli stressinlievitykseen ruutu ei auttanut. 

Itse asiassa ruudun katselu oli yhtä vaikutuksentonta kuin tyhjän seinän katselu stressinlievitysmielessä: telkkarin ääressä työskentelijät siis vain hukkasivat aikaa ruudun tuijotukseen, saamatta siitä luonnon hyvinvointivaikutuksia irti.

Ostoskatu/ostoskeskustutkimuksessa tutkijat haastattelivat ihmisiä kyselylomakkeiden kanssa joko tutkimuskohteena olevissa tiloissa, tai näyttämällä tiloista kuvia. Ihmisiä pyydettiin antamaan arvosana ostoskaduille, joista ensimmäisessä ei ollut lainkaan puita, toisessa oli harvakseltaan pienikokoisia puita kadunvarressa, ja kolmannessa oli tuuhealatvuksisia, kunnolla varjostavia puita. Lisäksi tutkittiin, paljonko ihmiset käyttivät kullakin alueella rahaa kolmessa tuotekategoriassa, eli joka alueelta kartoitettiin samat tuoteperheet.

Tulokset osoittivat, että mitä isompia puita ja paremmin hoidettua kasvillisuutta, sitä pidempään tilassa viihdyttiin ja sitä parempi arvosana sille annettiin. Puuttomat kadut saivat asteikolla 1-5 keskiarvosanan 1.5, kun vehreimmät, parhaiten hoidettujen oloiset kadut saivat keskiarvosanan 4. 

Mitä vihreämpi kaupunkitila, sitä enemmän rahaa siellä myös kulutettiin, ja paikan päälle oltiin haastattelujen mukaan valmiita tulemaan kauempaakin. Tutkimus tehtiin USA:ssa.

Että tästä kuuma vinkki kaikille ostoskeskusten ja ostoskatujen suunnittelijoille Suomeen. Maisemoikaa ne – etenkin talvisin ankeat ja autiot – kävelykadut, torit ja muut asfaltti/betoni/räntäkourut vaikka erilaisilla runsailla, monipuolisilla ikivihreillä ja kestojouluvaloilla, ja saatte paikalle porukkaa kuin pipoa ja rahaa kuin hunajaa.

Kolmas lukemani tilastotutkimus osoitti, että ainakin täällä Perthissä ihmiset ovat valmiita maksamaan enemmän talosta, jos sen tontilla – mieluiten etupihalla – on täysikasvuinen, tuuhealatvuksinen puu. Ero kauppahinnoissa oli jopa kymmenentuhatta dollaria, kun kaikki muut asuntokauppaan vaikuttavat tekijät oli eliminoitu.

Puut ja kasvillisuus eivät siis tuota pelkästään happea ja virikkeellistä katseltavaa vuodenaikojen vaihtumisineen, vaan saattaa jopa olla, että raha kasvaa puissa.

Kaupungissa asuminen on tutkitusti stressitasoa nostavaa, kun taas luonnon kokeminen rauhoittaa. Kaupunkiluontoa tarvitaan rutkasti enemmän, jotta urbaaniin nykyelämään saadaan tasapainoa. Kuvassa Central Park (Perth), mahtipontisesta nimestään huolimatta vain pieni ruohokeidas keskustassa - mutta sitäkin suositumpi lounaseväiden syöntipaikka. Kuva (c) Panoramio. 

Ihmisen luonnollinen elinympäristö

Väitöstutkimukseni keskeinen kysymys on: millaisessa (kaupunki)ympäristössä ihmiset viihtyvät ja miksi?

Tähän vastaaminen on vaikeampaa kuin miltä kuulostaa. Keltä kysytään, ketä kuunnellaan? Arkkitehdeilla ja suunnittelijoilla voi olla aivan eri käsitys kuin alueen asukkailla, opiskelijoilla, työssäkäyjillä tai turisteilla. Voinko lähteä tekemään galluppia kaduille tai lähetellä tuhansia sähköpostikyselyjä? Tuskin, koska miten ehtisin tämän kaiken tehdä ja analysoida? Miten kysely laaditaan, ettei vastausvaihtoehdoilla vääristä tuloksia?

Yritän tutkimuksessani lähestyä asiaa monesta eri kulmasta kattaakseni mahdollisimman laajan mielipidekentän.

Täältä Perthin päästä tutkimukseni osaksi tullee oma asuinalueeni. Claisebrook, missä asumme, on uusi kerrostaloalue muuten omakotitalovoittoisessa Perthissä. Täkäläisille perinteisesti muu kuin omakotitalo, tai hätätapauksessa rivari (town house tai terrace house), ei ole ollut oikea Koti. Claisebrookin, entisen teollisuusalueen muuntamisen tavoite on ollut vakuuttaa perthiläiset siitä, että kerrostaloasuminen on ihan varteenotettava vaihtoehto omakotiasumiselle. 

Claisebrook on mielestäni hienosti onnistunut tavoitteessaan siinä mielessä, että seutu on yksi Perthin tavoitelluimpia asuinalueita (hinnoilla mitaten). Vartin kävelymatka tai kahden minuutin ilmainen junamatka keskustaan ovat valttikorttien joukossa, mutta niin ovat arkkitehtuuri ja katunäkymätkin. Alue on suoraan ympäristöpsykologian oppien mukaan suunniteltu - en ole vielä ottanut selvää, että tarkoituksella vai tahattomastiko. 

Ympäristöpsykologia on oppiala, joka tutkii ympäristön vaikutusta ihmisen mielentilaan. Ala on suhteellisen uusi, mutta sen tutkimustulosten mukaan ihmisiä yleensä ympäristössä miellyttävät vaihtelu, vihreys, yllätyksellisyys, uniikit yksityiskohdat ja inhimillinen mittakaava. Tämä nyt ei kauhean vaikeaa ole uskoa tai itsekin päätellä, sillä samat asiat ovat tärkeitä eläinten keinotekoisen elinympäristön (eläintarhat ym.) suunnittelussa: olennaisia ovat virikkeet, aktiviteetit ja luonnollisen elinympäristön kaltaisuus. 

Claisebrookissa oppeja on sovellettu hienosti. Alueella on runsaasti vihreää sekä hoidettujen puistojen että tienreunuspuuston ja pensaiston muodossa. Asukkaat lisäävät oman antinsa vehreyteen, sillä suurimmalla osalla on ruukkupuita ja -kukkia parvekkeilla ja terasseilla. Keväisin kukkaloistoa on kaikkialla, muina vuodenaikoina leveälatvuksiset puut tarjoavat viilentävää varjoa. Alue on jalankulkija- ja pyöräilijäystävällinen: pyörätie mutkittelee matalasti kumpuilevassa maastossa talojen välissä pujotellen, puistojen halki. Mitä on seuraavan mutkan takana? Silmä seuraa reittiä, mieli nauttii retkestä.

Talot on suunniteltu niin, että rivitaloissakin jokaisella asunnolla on erilainen julkisivu. Monotoniaa on suorastaan uskonnollisesti vältetty ja historiasta on lainailtu vaikutteita ja elementtejä avokätisesti.

Lasia, terästä ja harmaata betonia on täältä turha etsiä. Julkisivut ovat rappausta ja tiiltä takorautaportein, Italian ja Ranskan kaduilta liberaalisti lainaillen. Se vähä rakennushistoria, mitä alueella luonnollisesti on (tiiliset teollisuushallit, entiset leipomot, autokorjaamot ja teurastamot) on muutettu loft-asunnoiksi alkuperäiset julkisivut säilyttäen.

Mutta mistä tietää, edustaako Claisebrook millään tavalla ihmisten "luonnollista elinympäristöä"? Miten se edes määritellään? Onko luonnollinen elinympäristömme kenties Afrikan hautavajoamassa, mistä ihmislaji on kotoisin? Vaiko kaikkialla ja missä tahansa, kuten ihmisten levittäytyminen ympäri palloa todistaa? Miten paljon painoarvoa ylipäätään pitäisi antaa biologisille tekijöille ja vaistoille, kun ihmismieli toimii paljon monimutkaisemmalta pohjalta - vaikuttajina muun muassa tausta, toiveet, pelot, aiemmat kokemukset, luonteenpiirteet?

Itse ajattelen, että ihmisten "luonnollista elinympäristöä" ei yhtenä tiettynä paikkana voi määritellä. Mutta luonnolliseen elinympäristöön kuuluvia elementtejä voi. Me kaikki tarvitsemme vettä, ruokaa ja suojaa.

Puut ja muu kasvillisuus tarjoavat varjoa, näkösuojaa, happea ja ruokaa. Vesielementit miellyttävät, koska veden äärellä asuminen on ihmisille yhtä tärkeää kuin eläimille. Ympäristön yllätyksellisyys ja yksityiskohtien rikkaus käy sekin järkeen, koska mitä enemmän ympäristössä on tutkittavaa, sitä enemmän ruokavaihtoehtojakin siellä saattaa piillä. Ja ihan vain katseltavaa uteliaisuutta tyydyttämään. Niinpä ei olekaan yllätys, että ympäristöpsykologian(kin) tulosten mukaan ihmiset tyyntyvät luonnon helmassa: stressi purkaantuu, mieli vapautuu, olo paranee.

Ympäristön yllätyksellisyys, omaperäisyys ja katseenvangitsijat on aihealue, jota aion tutkia pidemmältikin. Kuten sanottua, ympäristöpsykologian mukaan ihmiset tarvitsevat virikkeitä eli uutta nähtävää ja tutkittavaa siinä missä eläimetkin. Ympäristötaide ja Suomessakin nousussa oleva prosenttiperiaate (yksi prosentti rakennuskustannuksista käytetään taiteen hankintaan rakennuksen julkisivuun, sisälle ja/tai pihaan) ovat ympäristöpsykologiaan nojaten askel oikeaan suuntaan. Perthissä asia on oivallettu myös:

Olen viime aikoina lukenut liudan englanninkielisiä artikkeleita kampussuunnittelusta, sillä osa väitöskirjaani on tutkia tiettyä asuin- ja oppilaitosaluetta Suomessa. Artikkelit ovat pääosin lehdistä Forbes sekä Travel+Leisure ja koostuvat toimittajien listauksista (eri asiantuntijoita kuunnellen), mitkä maailman kampusalueista ovat kauniita/viihtyisiä/miellyttäviä ja mitkä eivät. Kahdeksaan artikkeliin perustuvan analyysini alustavat tulokset ovat, että laajemmassa rakennuskokonaisuudessa kuten kampusalueella viihtyisyys muodostuu tai hankaloituu seuraavien seikkojen pohjalta.

Näistä pidetään:

Vehreys. Puistot, luonnonläheisyys, kasvitieteelliset puutarhat, kasvien, kukkien ja vihreyden runsaus ylipäätään.

Vaihtelu. Mahdollisuus vaellella alueella luontoa ja arkkitehtuuria ihaillen, ja löytää yllätyksiä, kuten vesielementtejä. Monipuolinen, silti yhteensointuva arkkitehtuuri joko suunnitteluaikakauden tai teeman kautta. Kiinnostavat rakennukset, joissa on yksityiskohtia, vaihtelua, koristeita.

Inhimillinen mittakaava. Riittävän lyhyet välimatkat, jotka mahdollistavat liikkumisen jalan ja pyörällä helposti ja nopeasti; riittävästi pysähdyspisteitä rakennusten välillä etäisyyksiä rikkomaan, kuten vesielementtejä, kukkatarhoja, paviljonkeja; sekä rakennusten kokeminen "oikean kokoisiksi" (ei uhkaaviksi massoiksi).

Valo. Mahdollisuus nauttia vuodenaikojen vaihtelusta, valon ja varjon leikistä, tai ympäristön valovaihteluista muuten, esimerkiksi hienoa iltavalaistusta ihaillen.

Alla: vehreys luo viihtyisyyttä ja yllätyksellisyyttä ympäristöön.

 Alla: uuden ja vanhan arkkitehtuurin yhteensointuva yhdistäminen luo uutta kiinnostavaa katseltavaa.

 Alla: luonnon ja arkkitehtuurin yhteistä historiaa. Rakennus 1800-luvun lopulta, jättiviikuna todennäköisesti samoilta ajoilta.

Näistä ei pidetä:

Monotonisuus. Toistuvuus, katseenvangitsijoiden puute; harmaat, ankeat betonijulkisivut, joissa pahimmillaan ei ole edes ikkunoita tylsyyttä rikkomaan ja vaihtelua tuomaan.

Laitosmaisuus. Monotonisten rakennusten ryhmä aiheuttaa vankila-, teurastamo- ja laitosmielikuvia ja tunteen, että paikka on jonkinlainen koneisto, ei inhimillinen oleskelutila.

Liian suuri mittakaava. Rakennusten "uhkaava" ulkoasu - ei välttämättä suuri koko sinällään, vaan laajat ikkunattomat eli linnoitusmaiset massat; sekä rakennusten välinen liian pitkä matka kävellä, laajat tyhjät kentät (kuten parkkialueet) rakennusten välillä, jotka koetaan joko tylsiksi tai uhkaaviksi.

Autojen valta.  Yliopisto- tai koulualueella halutaan liikkua jalan tai pyörällä, ja alueen tulee palvella käveleskelyä, nurmikolla istumista ja ulkosalla opiskelua. Haastateltavina oli mm. arkkitehteja ja kaupunkisuunnittelijoita, sekä opiskelijoita ja yliopistohenkilökuntaa.

Alla: artikkelien ihmiset eivät pidä liian isoista yhtenäisistä betoni- ja teräspinnoista, koska ne luovat tylsää, kone- tai laitosmaista tilaa, jossa ei ole yllätyksiä eikä katseenvangitsijoita tutkittaviksi. Sikäli luotaantyöntävyyden tunteen synty ei ole ihme, koska tyhjä, auringon paahtama kenttä tai kivimassa eivät ole kovin hedelmällisiä asuinsijoja millekään luonnontilaiselle - olivat kyseessä sitten eläimet tai ihmiset.

Yllä: esimerkkibetoniseinää, josta artikkelien haastateltavat eivät pidä. Alla aavistuksen parempi seinä, koska se elävöityy kasvillisuuden takia. Elävä luonto kiinnostaa kuollutta massaa enemmän.