Ihmisen luonnollinen elinympäristö

Väitöstutkimukseni keskeinen kysymys on: millaisessa (kaupunki)ympäristössä ihmiset viihtyvät ja miksi?

Tähän vastaaminen on vaikeampaa kuin miltä kuulostaa. Keltä kysytään, ketä kuunnellaan? Arkkitehdeilla ja suunnittelijoilla voi olla aivan eri käsitys kuin alueen asukkailla, opiskelijoilla, työssäkäyjillä tai turisteilla. Voinko lähteä tekemään galluppia kaduille tai lähetellä tuhansia sähköpostikyselyjä? Tuskin, koska miten ehtisin tämän kaiken tehdä ja analysoida? Miten kysely laaditaan, ettei vastausvaihtoehdoilla vääristä tuloksia?

Yritän tutkimuksessani lähestyä asiaa monesta eri kulmasta kattaakseni mahdollisimman laajan mielipidekentän.

Täältä Perthin päästä tutkimukseni osaksi tullee oma asuinalueeni. Claisebrook, missä asumme, on uusi kerrostaloalue muuten omakotitalovoittoisessa Perthissä. Täkäläisille perinteisesti muu kuin omakotitalo, tai hätätapauksessa rivari (town house tai terrace house), ei ole ollut oikea Koti. Claisebrookin, entisen teollisuusalueen muuntamisen tavoite on ollut vakuuttaa perthiläiset siitä, että kerrostaloasuminen on ihan varteenotettava vaihtoehto omakotiasumiselle. 

Claisebrook on mielestäni hienosti onnistunut tavoitteessaan siinä mielessä, että seutu on yksi Perthin tavoitelluimpia asuinalueita (hinnoilla mitaten). Vartin kävelymatka tai kahden minuutin ilmainen junamatka keskustaan ovat valttikorttien joukossa, mutta niin ovat arkkitehtuuri ja katunäkymätkin. Alue on suoraan ympäristöpsykologian oppien mukaan suunniteltu - en ole vielä ottanut selvää, että tarkoituksella vai tahattomastiko. 

Ympäristöpsykologia on oppiala, joka tutkii ympäristön vaikutusta ihmisen mielentilaan. Ala on suhteellisen uusi, mutta sen tutkimustulosten mukaan ihmisiä yleensä ympäristössä miellyttävät vaihtelu, vihreys, yllätyksellisyys, uniikit yksityiskohdat ja inhimillinen mittakaava. Tämä nyt ei kauhean vaikeaa ole uskoa tai itsekin päätellä, sillä samat asiat ovat tärkeitä eläinten keinotekoisen elinympäristön (eläintarhat ym.) suunnittelussa: olennaisia ovat virikkeet, aktiviteetit ja luonnollisen elinympäristön kaltaisuus. 

Claisebrookissa oppeja on sovellettu hienosti. Alueella on runsaasti vihreää sekä hoidettujen puistojen että tienreunuspuuston ja pensaiston muodossa. Asukkaat lisäävät oman antinsa vehreyteen, sillä suurimmalla osalla on ruukkupuita ja -kukkia parvekkeilla ja terasseilla. Keväisin kukkaloistoa on kaikkialla, muina vuodenaikoina leveälatvuksiset puut tarjoavat viilentävää varjoa. Alue on jalankulkija- ja pyöräilijäystävällinen: pyörätie mutkittelee matalasti kumpuilevassa maastossa talojen välissä pujotellen, puistojen halki. Mitä on seuraavan mutkan takana? Silmä seuraa reittiä, mieli nauttii retkestä.

Talot on suunniteltu niin, että rivitaloissakin jokaisella asunnolla on erilainen julkisivu. Monotoniaa on suorastaan uskonnollisesti vältetty ja historiasta on lainailtu vaikutteita ja elementtejä avokätisesti.

Lasia, terästä ja harmaata betonia on täältä turha etsiä. Julkisivut ovat rappausta ja tiiltä takorautaportein, Italian ja Ranskan kaduilta liberaalisti lainaillen. Se vähä rakennushistoria, mitä alueella luonnollisesti on (tiiliset teollisuushallit, entiset leipomot, autokorjaamot ja teurastamot) on muutettu loft-asunnoiksi alkuperäiset julkisivut säilyttäen.

Mutta mistä tietää, edustaako Claisebrook millään tavalla ihmisten "luonnollista elinympäristöä"? Miten se edes määritellään? Onko luonnollinen elinympäristömme kenties Afrikan hautavajoamassa, mistä ihmislaji on kotoisin? Vaiko kaikkialla ja missä tahansa, kuten ihmisten levittäytyminen ympäri palloa todistaa? Miten paljon painoarvoa ylipäätään pitäisi antaa biologisille tekijöille ja vaistoille, kun ihmismieli toimii paljon monimutkaisemmalta pohjalta - vaikuttajina muun muassa tausta, toiveet, pelot, aiemmat kokemukset, luonteenpiirteet?

Itse ajattelen, että ihmisten "luonnollista elinympäristöä" ei yhtenä tiettynä paikkana voi määritellä. Mutta luonnolliseen elinympäristöön kuuluvia elementtejä voi. Me kaikki tarvitsemme vettä, ruokaa ja suojaa.

Puut ja muu kasvillisuus tarjoavat varjoa, näkösuojaa, happea ja ruokaa. Vesielementit miellyttävät, koska veden äärellä asuminen on ihmisille yhtä tärkeää kuin eläimille. Ympäristön yllätyksellisyys ja yksityiskohtien rikkaus käy sekin järkeen, koska mitä enemmän ympäristössä on tutkittavaa, sitä enemmän ruokavaihtoehtojakin siellä saattaa piillä. Ja ihan vain katseltavaa uteliaisuutta tyydyttämään. Niinpä ei olekaan yllätys, että ympäristöpsykologian(kin) tulosten mukaan ihmiset tyyntyvät luonnon helmassa: stressi purkaantuu, mieli vapautuu, olo paranee.

Ympäristön yllätyksellisyys, omaperäisyys ja katseenvangitsijat on aihealue, jota aion tutkia pidemmältikin. Kuten sanottua, ympäristöpsykologian mukaan ihmiset tarvitsevat virikkeitä eli uutta nähtävää ja tutkittavaa siinä missä eläimetkin. Ympäristötaide ja Suomessakin nousussa oleva prosenttiperiaate (yksi prosentti rakennuskustannuksista käytetään taiteen hankintaan rakennuksen julkisivuun, sisälle ja/tai pihaan) ovat ympäristöpsykologiaan nojaten askel oikeaan suuntaan. Perthissä asia on oivallettu myös:

Olen viime aikoina lukenut liudan englanninkielisiä artikkeleita kampussuunnittelusta, sillä osa väitöskirjaani on tutkia tiettyä asuin- ja oppilaitosaluetta Suomessa. Artikkelit ovat pääosin lehdistä Forbes sekä Travel+Leisure ja koostuvat toimittajien listauksista (eri asiantuntijoita kuunnellen), mitkä maailman kampusalueista ovat kauniita/viihtyisiä/miellyttäviä ja mitkä eivät. Kahdeksaan artikkeliin perustuvan analyysini alustavat tulokset ovat, että laajemmassa rakennuskokonaisuudessa kuten kampusalueella viihtyisyys muodostuu tai hankaloituu seuraavien seikkojen pohjalta.

Näistä pidetään:

Vehreys. Puistot, luonnonläheisyys, kasvitieteelliset puutarhat, kasvien, kukkien ja vihreyden runsaus ylipäätään.

Vaihtelu. Mahdollisuus vaellella alueella luontoa ja arkkitehtuuria ihaillen, ja löytää yllätyksiä, kuten vesielementtejä. Monipuolinen, silti yhteensointuva arkkitehtuuri joko suunnitteluaikakauden tai teeman kautta. Kiinnostavat rakennukset, joissa on yksityiskohtia, vaihtelua, koristeita.

Inhimillinen mittakaava. Riittävän lyhyet välimatkat, jotka mahdollistavat liikkumisen jalan ja pyörällä helposti ja nopeasti; riittävästi pysähdyspisteitä rakennusten välillä etäisyyksiä rikkomaan, kuten vesielementtejä, kukkatarhoja, paviljonkeja; sekä rakennusten kokeminen "oikean kokoisiksi" (ei uhkaaviksi massoiksi).

Valo. Mahdollisuus nauttia vuodenaikojen vaihtelusta, valon ja varjon leikistä, tai ympäristön valovaihteluista muuten, esimerkiksi hienoa iltavalaistusta ihaillen.

Alla: vehreys luo viihtyisyyttä ja yllätyksellisyyttä ympäristöön.

 Alla: uuden ja vanhan arkkitehtuurin yhteensointuva yhdistäminen luo uutta kiinnostavaa katseltavaa.

 Alla: luonnon ja arkkitehtuurin yhteistä historiaa. Rakennus 1800-luvun lopulta, jättiviikuna todennäköisesti samoilta ajoilta.

Näistä ei pidetä:

Monotonisuus. Toistuvuus, katseenvangitsijoiden puute; harmaat, ankeat betonijulkisivut, joissa pahimmillaan ei ole edes ikkunoita tylsyyttä rikkomaan ja vaihtelua tuomaan.

Laitosmaisuus. Monotonisten rakennusten ryhmä aiheuttaa vankila-, teurastamo- ja laitosmielikuvia ja tunteen, että paikka on jonkinlainen koneisto, ei inhimillinen oleskelutila.

Liian suuri mittakaava. Rakennusten "uhkaava" ulkoasu - ei välttämättä suuri koko sinällään, vaan laajat ikkunattomat eli linnoitusmaiset massat; sekä rakennusten välinen liian pitkä matka kävellä, laajat tyhjät kentät (kuten parkkialueet) rakennusten välillä, jotka koetaan joko tylsiksi tai uhkaaviksi.

Autojen valta.  Yliopisto- tai koulualueella halutaan liikkua jalan tai pyörällä, ja alueen tulee palvella käveleskelyä, nurmikolla istumista ja ulkosalla opiskelua. Haastateltavina oli mm. arkkitehteja ja kaupunkisuunnittelijoita, sekä opiskelijoita ja yliopistohenkilökuntaa.

Alla: artikkelien ihmiset eivät pidä liian isoista yhtenäisistä betoni- ja teräspinnoista, koska ne luovat tylsää, kone- tai laitosmaista tilaa, jossa ei ole yllätyksiä eikä katseenvangitsijoita tutkittaviksi. Sikäli luotaantyöntävyyden tunteen synty ei ole ihme, koska tyhjä, auringon paahtama kenttä tai kivimassa eivät ole kovin hedelmällisiä asuinsijoja millekään luonnontilaiselle - olivat kyseessä sitten eläimet tai ihmiset.

Yllä: esimerkkibetoniseinää, josta artikkelien haastateltavat eivät pidä. Alla aavistuksen parempi seinä, koska se elävöityy kasvillisuuden takia. Elävä luonto kiinnostaa kuollutta massaa enemmän.