Cityscapes: Elintaso, elämänlaatu ja hyvä elämä

Hyvä elämä. Elintaso. Elämänlaatu.

Tämänkertainen aihe ei liity suoraan kaupunkisuunnitteluun, mutkan kautta kylläkin. Seuraa tajunnanvirtaa aiheesta ovatko hyvä elämä, elintaso ja elämänlaatu sama asia tai keskenään vaihtoehtoisia termejä? Onko näillä aiheilla edes tekemistä toistensa kanssa, siitä huolimatta, että ne äkkiseltään kuulostavat samalta?

Tässäpä kysymys, jota olen väitöskirjan reunamilta pohdiskellut. Väikkärini aihe on (laajahko) "miten tehdä parempaa kaupunkitilaa". Paremmaksi tehty kaupunki juontuu oletuksesta, että ihmiset haluavat elinympäristöltään jotain nykyistä parempaa, tai että kehittämisen varaa on - kuten mielestäni on. Tämä taas kiertyy takaisin kysymykseen: millaista on hyvä elämä?

Jos odotit yksiselitteistä vastausta, nyt seuraa pettymys (elämä on). Vastausta minulla ei ole, lisää kysymyksiä sen sijaan. En osaa sanoa, liekö iän tuomaa viisastumista ja elämänarvojen kypsymistä, vai Australiaan muuton seurausta - vai kaikkia näitä -, mutta mietin nykyään usein tätä hyvän elämän käsitettä ja sisältöä.

Suomessa hyvää elämää ja elämänlaatua ei mielestäni paljoa pohdiskella eikä niille anneta arvoa, hyvinvointivaltiosta puhumisesta huolimatta. Tai tarkemmin sanoen, monipuoliselle pohdinnalle ei anneta politiikassa ja mediassa tilaa. Kaikki mitataan euroissa, muttei lainkaan siinä, millainen olo ihmisillä on tai millainen olo tulee tietyn päätöksen läpirunnomisesta. Jos tästä ja tuosta leikataan, säästetään rahaa, elintaso ehkä säilyy. Mutta säilyykö hyvä elämä? Elintaso on typistynyt tarkoittamaan ostovoimaa.

BKT:n pitää kasvaa, jotta elintaso säilyy. Kaikkien pitää painaa pidempää työuraa sekä alku-, että loppupäästä, jotta elintaso säilyy. Pitää jaksaa ilman sapattivapaita ja downshiftauksia, koska BKT kärsisi näistä, ja silloin ei elintaso säily. Kertomatta jää, että BKT mittaa rahan liikkumista. BKT:lle on hyväksi tuho kuten sota. Sodasta seuraa monta rahantekomahdollisuutta eli BKT:n kasvualuetta. Aseiden valmistus ja myynti. Jälleenrakentaminen, kaiken jo olemassa olleen korvaaminen uudella vain siksi, että se pyyhittiin olemattomiin. Tehohoito, pitkittynyt kuntoutus, lääkitys ehkä eliniäksi.

Toisin sanoen pahimmillaan BKT:n kasvattaminen on täysin vastakkaista hyvinvoinnin kasvattamiselle. Italia on päättänyt tilastoida huumekaupan ja prostituution tulot maan BKT:hen, jotta kasvukäyrä näyttää paremmalta. Mutta onko italialaisten elämä parempaa, jos siellä on enemmän huume- ja ihmiskauppaa?

Vaikka BKT:n ongelmat jättäisi huomiotta, onko elintasosta eli erilaisten fyysisten tarpeiden täyttämisen mahdollisuudesta iloa, jos se ei tarkoita todellista sisältöä, hyvää elämää? Ja mitä hyvä elämä kullekin on?

Itselleni se ei ainakaan ole rahan ja tavaran haalimista. Niitä kun ei täältä mukaansa saa kukaan. Sen sijaan uuden oppiminen, uusien ympäristöjen ja paikkojen kokeminen, ihmissuhteet, asioiden ja ympäristön ihmettely ja tarkastelu, oivallukset, pohdiskelu... näitäkään ei välttämättä mukaansa saa, mutta ainakin näistä on kiikkustuolissa iloa enemmän kuin kaapillisista muotivaatteita, meikkejä, vuosittain vanhenevia kännyköitä ja krääsää - ja mitä kaikkea tämä markkinavoimamaailma meille syöttääkään. Toki tajuan, että toisille eri asiat tuottavat iloa, mutta en vain itse pysty näkemään tavaraan perustuvaa pysyvää onnea.

Täältä Suomen ulkopuolelta käsin näyttää siltä, että suomalaisilla on kolme asetusta hyvä elämä - kysymyksen taklaamiseen. Yksi ryhmä on tyytyväisiä siihen, mitä heillä on, vaikka se sisältää arkisia murheita kuten aikaisia herätyksiä pimeässä, räntää, viimaa ja murjottavia kanssakansalaisia. Toiset masentuvat vuosikausiksi, joskus jopa itsemurhaan päätyen, kun mikään ei tunnu hyvältä, itse asiassa mikään ei tunnu miltään. Kolmannet repäisevät oikein mojovan irtioton ja lähtevät hoitamaan katukissoja Indonesiaan, tulojen romahtamisesta välittämättä (kuten Moottoripuuma-bloggaaja).

Ja sitten on niitä, jotka ovat kestotyytymättömiä, yrittämättä muuttaa asioita. Suomessa asuessa minua jurppi eritoten se, että aina joku marisee. Itsekin tähän osallistuin, enkä silloin tajunnut, miten paljon hallaa teen omalle ja muiden ololle. Työpaikoilla on aina vähintään yksi sitruunanaama (joskus se olin minä). Kotona ja kavereiden kesken valitetaan milloin sitä, milloin tätä. Aihetta kuin aihetta lähestytään helposti negatiivisen kautta ja "ei kuitenkaan onnistu"-mentaliteetilla.

Suosikki-inhokkejani marinan rintamalla ovat poliitikot ja elinkeinoelämän edustajat. Koskaan ei ole valtakunnassa kaikki hyvin, aina on jotain pielessä ja hyvinvointivaltiota pitää höylätä vähän lisää. Etenkin työttömät, opiskelijat ja julkissektorin työntekijät ovat loisia ja elättejä, joiden pitäisi "vaan mennä töihin" (joita ei ole), maksaa lukukausimaksuja (koska yritystoiminta on aina ideologisesti arvokkaampaa kuin yhteisvaroin kustannettu hyöty) tai siirtyä Yksityisfirma Tmi:lle töihin (tullakseen tuottaviksi kansalaisiksi julkissektorin elättiyden sijaan).

RAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH!

Tästä jatkuvasta kaikkien niskaan kaadettavasta urputuksesta ei seuraa mitään muuta kuin pahaa mieltä, huonoa omatuntoa, itsensä syyttelyä, katkeruutta, kateutta ja kaunaa. Haukutut ryhmät tuntevat itsensä hyödyttömiksi, tai ainakin ajautuvat asemaan, jossa itseään pitää jatkuvasti puolustaa sekä itsesyytöksiä että muiden syytöksiä vastaan. Ja sitten seuraa tällaista oloa: Norpatin sarjakuvablogi

Itse olen sitä mieltä, että itse kunkin tehtävä on pitää itsestään henkisesti huolta ja olla paras versio omasta itsestään. Keltään se ei kuitenkaan onnistu ilman muiden tukea, apua ja hyväksyntää. Jos onnelliseksi tulee sarjakuvia piirtämällä, niin sitten se on tarpeellinen ammatti. Olen perin pohjin kyllästynyt siihen (eritoten) suomalaiseen asenteeseen, että a) jos ei ole koulutustaan vastaavassa työpaikassa, on epäonnistunut; b) jos ei tee rahaa yksityisfirmassa, on epäonnistunut; c) jos ei ole koko ajan hyödyksi johonkin suuntaan, on epäonnistunut ja d) jos haluaa elämältään vain harmonista oloa, mielekästä tekemistä ja jotenkuten riittävää toimeentuloa, on epäonnistunut.

Rahajärjestelmän perusongelmiin sen kummemmin puuttumatta (rahaa ei synny kiertoon, elleivät julkinen sektori, yritykset tai yksityiset ota lainoja) olisi muistettava, että rahan perustehtävä on kiertää. Loppupeleissä on aivan sama, kuka maksaa kenenkin palkat, sillä raha palaa kulutukseen ja kiertoon, aina uudelleen. Työtön, opiskelija tai julkissektorin työntekijä ostaa samalla tavalla ruokaa ja palveluja kuin Yksityisfirma Tmi:n omistaja. Ja työpaikkoja syntyy, talous rullaa.

Luin äskettäin herättävän artikkelin, jota en ikävä kyllä löydä enää mistään. Aiheena oli: why not follow your passion eli miksi ei kannata seurata intohimoaan työelämässä. Yleensähän ohje on toisinpäin: kun vain rakennat urasi sen ympärille, mistä aidosti nautit, kaikki on hyvin. Muistin varasta kääntäen kyseinen artikkeli argumentoi, että tässä oletuksessa on saman tien kaksi, kolme asiaa pielessä.

1) Kaikilla ei ole mitään ennaltatiedettyä intohimoa. 2) Intohimo ei ylipäätään ole jotain, joka piileksii alitajunnan syövereissä löytämistä odottamassa, vaan asia, jota voi kehittää ja "lietsoa" tarkoituksella. 3) Kun intohimosta, vaikkapa leipomisesta, tulee työ, ei se välttämättä olekaan enää hauskaa - hauskuus piilee juuri siinä, että tekeminen on omaehtoista, ei pakotettua ja väkinäistä.

Do not follow your passion - artikkeli tarjoaa erilaisen vastauksen. Artikkelin lainaamien tutkimusten mukaan ihmiset ovat yleensä tyytyväisimpiä työhönsä, kun kourallinen perusasioita on kunnossa. Näitä ovat:

kohtuullinen toimeentulo kohtuullisen vakaissa työoloissa
kohtuullisen hyvä työilmapiiri eli ok työkaverit ja pomo
kohtuullisia mahdollisuuksia itsensä kehittämiseen eli koulutusta ja jonkun verran uuden oppimista
kohtuullisen mielekäs työnkuva - miksi hommaa tehdään.

Kuten näkyy, avainsana kaikissa on "kohtuullinen". Harvan työ on jännää ja ihmeellistä ja kiehtovaa ja valloittavaa, ainakaan koko ajan. Kunhan se on sitä edes joskus, ja muulloin "kyllähän tää menee"-tasoa. Jännittävästi kohtuus ei kohdistu finanssieliittiin, koska toimitusjohtajia ja huippuosaajia pitää aina motivoida monisatakertaisella rahalla kuin muita.

Harmi kyllä tavallisille tallaajille edes tätä kohtuullista tasoa ei sitten GFC:n eli global financial crisis' in ole Suomessa tarjoiltu. YT-neuvottelut lurkkivat oven takana, jokainen leikkaa ja säästää. Yksityiset eivät saa urakoita tai investointeja, kun euroon sidotulla valtiolla ei ole taloudellisia mahdollisuuksia käynnistää yhtään minkäänlaisia hankkeita. Työilmapiiri kiristyy. Omasta työpaikasta pitää kilpailla, sen pysyvyyteen ei voi luottaa. Ja meille myydään tällaista maailmaa lisää väittämällä, että se on ainoa vaihtoehto, koska muuten hukka perii, inflaatio syö talouskasvun, elintaso romahtaa.

Minä haluan hyvän elämän, jossa ei tarvitse koko ajan juosta lujempaa pysyäkseen paikallaan. Mielenkiinnolla odottelen, mitä tapahtuu Islannille, joka ajaa rahareformia eli yksityispankkien nykyisen rahanluontioikeuden poistoa ja oikeuden siirtoa valtion keskuspankille. Jos uudistus menee läpi, Islanti pystyisi panostamaan poliittisesti ja demokraattisesti valittujen kohteiden rahoittamiseen, kuten koulutukseen, terveydenhuoltoon ja tutkimukseen kyselemättä lupia pankeilta, olematta luottoluokitusten orja ja maksamatta pankeille korkoa kaikesta. Ehkä Islannista tulee kestävä hyvinvointiyhteiskunta, jonne suomalaistenkin kannattaa suunnata töitä etsimään.

Alla kuvia, miltä hyvä elämä itselleni näyttää. Perthiä uudistetaan parhaillaan määrätietoisesti viihtyisyys ensisijaisena arvona. Täällä se tarkoittaa enemmän istutuksia ja vihreyttä kaupunkiin, katutaidetta ja värikkyyttä, enemmän palveluja kuten kahviloita, ravintoloita ja tapahtumia, ja yleensäkin sellaista kaupunkitilaa, johon ihmiset haluavat tulla oleilemaan ja näkemään lajitovereitaan.

Paikallinen purilaisketju Grill'd lahjoittaa jokaista ostosta vastaan rahaa asiakkaan valitsemalle paikalliselle hyväntekeväisyysjärjestölle. Järjestöt vaihtuvat joka kuukausi, äänestys tapahtuu ostoksen mukana saadulla pullonkorkilla.

Perthiläiset rakastavat kahviloita ja niitä on joka kaupunginosassa. Kahvilakatuja kutsutaan nimellä coffee strip ja asunnon arvo määräytyy osittain sen mukaan, miten lähellä coffee strip'iä se on, ja miten hyvä kyseinen coffee strip on Perthin arvoasteikossa.