Paikan henki - onko sellaista?

Lapsuuden mielipaikkoja on varmasti kaikilla muistikuvissa, kuten myös aikuisuuden mielipaikkoja.

Mielipaikka, eli paikka jossa viihtyy ja johon liittyy hyviä kokemuksia ja tunteita, voi olla sisällä tai ulkona, ja se voi olla omaan elämään suoraan liittyvä tai ohimennen huomattu paikka: oman olohuoneen sohva, oma parveke tai piha, oman kesämökin laituri - tai jossain julkisemmassa tilassa, kuten työmatkalla avautuva katunäkymä, metsänotkelma tutun lenkkipolun varrella, asuinkaupunginosan reunamilla oleva järven- tai merenranta.

Kaupunkitutkimuksen yhteydessä koko paikkakeskustelu voidaan nostaa astetta yleisemmälle tasolle, ja pohtia, mitkä ylipäätään ovat paikkoja (places) ja mitkä epäpaikkoja (non-places). Paikkaan liittyvä käsite on tila (space) tarkoittaen laajempaa, avarampaa ympäristöä, jonka kokemiseksi on olennaista liikkua pisteesta toiseen. Paikka puolestaan on rajatumpi nimetty alue, jota voi kokea paikallaankin pysytellen: esimerkiksi aukio, tori, katutila tai porttikongi, satama, kaupungintalon edusta, kirkko... Paikka ja tila ovat osin rinnakkaisia kohteen kuvailuja.

Epäpaikka-käsitteen isä on ranskalainen antropologi Marc Augé, ja termillä hän tarkoittaa sellaista paikkaa, jolla ei ole historiaa tai ihmisten siihen liittämää omaa identiteettiä, omaa luonnetta.

Augén mielestä epäpaikkoja ovat erityisesti liikenteen ja kuluttamisen paikat eli hypermarketit, lentokentät, rautatieasemat, moottoritiet... Augé on myös sitä mieltä, että kaikki "orvoiksi jättävät", teennäiset, epäaidot kohteet ovat ei-paikkoja. Tällaisilla hän käsittääkseni tarkoittaa esimerkiksi teemapuistoja (lavastemaailma, ei todellinen elinympäristö) tai kopioituja paikkoja eli ketjuja kuten ABC tai McDonalds, joiden myymälät ovat samanlaisia kaikkialla.

Itseäni epäpaikan käsite kiinnostaa, mutta minusta marketit, rautatieasemat, lentokentät, teemapuistot ja ketjumyymälät ovat selkeästi paikkoja. Niiden tiloissa vierailee valtavia ihmismääriä, osa satunnaisesti, osa säännöllisesti ja jatkuvasti.

Esimerkiksi moni asema, olipa kyseessä sitten juna-asema, laiva- tai lentoterminaali, on anonyymi siinä mielessä, että asemat eivät sanottavasti erotu muista vastaavista. Toisaalta on monia asemia, jotka painuvat ihmisten mieleen, jäävät muistoihin, niistä muodostuu vahvoja mielipiteitä. Miten muuten olisi mahdollista vaikkapa äänestää maailman parhaan tai surkeimman lentokentän tittelistä?

Sekava ja tunkkainen Heathrow'n kenttä Lontoossa, puunattu ja graniittia kiiltävä mutta pienehkö ja vain surkeaa ruokaa tarjoava Schipholl Amsterdamissa, maailman parhaaksikin joskus valittu Helsingin lentokenttä sekä maailman huonoimpien joukkoon äskettäin äänestetty Perthin pieni ulkomaanterminaali - kaikilla näillä paikoilla on itse asiassa hyvin tunnistettava, vahva oma identiteetti, joka ei muodostu vain kentällä koetun palvelun tasosta tai odotusajan lyhyydestä.

Myös tekomaailmat eli teemapuistot ja ketjuravintolat ovat monelle tärkeitä ja rakkaita paikkoja, joihin liittyy paljon muistoja (totean Floridan Disneyworldista estottomasti pitävänä), näennäiselämästään ja todellisuuspakoisuudestaan huolimatta.

Itse olen kallistunut ajattelemaan, että epäpaikkaa ei voi määritellä sen mukaan, millaista siellä tapahtuva tekeminen on: Augéhan lähtee ainakin rivien välistä siitä, että kuluttamiseen tai odottamiseen tarkoitetut paikat eivät voi niinsanotusti ansaita paikan arvonimeä, koska niissä tapahtuva tekeminen on jotenkin vähempiarvoista kuin niissä oikeissa paikoissa (mitä se sitten ikinä onkaan).

Minusta epäpaikka on sellainen, jolla ei ole selkeää käyttöä tai sitä käytetään enintään pikaiseen läpikulkuun, tai siellä ei voi / halua oleskella tekemässä ylipäätään mitään. Epäpaikka ei jää mieleen, sitä ei ajattele eikä huomaa, ja silloin kun huomaa, ei erityisemmin viihdy tai halua viipyä pidempään.

Epäpaikkoja voivat olla erilaiset joutomaat ja tyhjät tontit, alikulkutunnelit, ulkona olevat varastoalueet tai vastaavat. Myös parkkipaikka, etenkin parkkihalli voi olla ei-paikka, sillä se on lähinnä autojen varasto, ei oleskelun tai aktiivisen tekemisen tila.

Kuitenkaan erilaiset asemat eivät tähän uudistettuun epäpaikka-luokitukseen mahdu, koska niissä oleskellaan odotusajan verran, ja moni asema, etenkin rautatieasema, on historiallisesti ja arkkitehtonisesti merkittävä rakennus kaupungissaan.

Suomen rautatieasemista iso osa on valmistunut 1900-luvun alkuvuosina ja niihin usein myös kuuluu alkuperäinen asemapuisto, joskin monesti vähälle huomiolle ja huolenpidolle jäänyt. Etenkin Euroopassa on lukuisa määrä käytössä olevia asemia, jotka ovat toimineet reilusti 1800-luvun puolelta saakka. Nämä rakentamisaikakaudelleen upouuden tekniikan, valurauta- ja teräsrakentamisen lippulaivat, ovat mitä suurimmissa määrin paikkoja myös Augén määritelmän mukaan, eli niillä on oma historiansa ja sija ihmisten jokapäiväisessä elämässä, muistoissa ja mielikuvissa.

Oman tutkimukseni yksi, oikeaksi tai vääräksi todistamistaan odottava lähtöoletus on, että kaupunki on sitä viihtyisämpi, mitä enemmän siellä on paikkoja ja mitä vähemmän puolestaan ei-paikkoja. Silloin kaupungissa on tekemiselle ja oleskelulle riittävästi kiinnostavia tiloja; ei vain unohtuneita, tyhjiä tai luotaantyöntäviä aukeita.

Paikan olemuksen pohdintaa seuraa jatkossa enemmän. Tätä paikka- ja epäpaikka-viihtymisoletusta testaan väitöskirjatyön edetessä, kunhan sinne saakka etenen.

Ikoninen paikka: Sydneyn satama.

Lasten leikit ulkona, pian vain sisällä?

Eräs tutkijoita kiinnostava tapa selvitellä asuinympäristön herättämiä tunteita ja kokemuksia on tutkia lapsia.

Logiikka tämän takana kulkee jotakuinkin niin, että lapsille ei ole vielä kehittynyt yhteiskunnan paineissa sellaisia ennakkoasenteita, joita aikuisilla väistämättä on. Eli ei ole vielä lyöty leimaa aivoihin, miten kadulla kuuluu liikkua (kävellen suoraan, mutta ei hyppien, tanssien, pyörällä ympyröitä ajellen...), missä kuuluu oleskella ja viettää aikaa (enintään puistonpenkeillä ja aukioilla, ehkä bussipysäkeillä; ei parkkipaikoilla, vieraitten ihmisten pihoilla, puussa...). Tosin näitä vakiintuneita liikkumistapoja uhmaavat onneksi parkouraajat, katu- ja ilma-akrobaatit.

Lapsia tutkimalla on mahdollista tehdä joitain päätelmiä, missä ihmiset aidosti viihtyvät ja missä he ulkotiloissa haluaisivat viettää aikaa - lapsia käytetään ikään kuin alkuperäisimmän ihmisen korvikkeina. Tietenkin on muistettava, että tarpeet ja halut muuttuvat iän myötä, ja vaikka lapset haluaisivat istua puussa, aikuiset eivät siitä välttämättä pidä tai eivät jaksa kiivetä oksille, vaikka yhteiskunta ei sitä epäsopivaksi julistaisikaan.

Suoraviivaisempi syy lasten ympäristökokemusten tutkimiseen on tietenkin selvittää, mitä lapset itse ajattelevat ja millaista ympäristöä tulisi suunnitella, jotta lapsetkin viihtyisivät ja tuntisivat olonsa turvalliseksi ja kotoisaksi. Liian usein ympäristösuunnittelussa ajatellaan ns. normi-ihmistä, eli työikäistä aikuista. Lapset, vanhukset sekä eri syistä vaikeasti liikkuvat ovat tähän saakka unohtuneet lähes kokonaan. Erilaisten ryhmien huomioinnista enemmän tulevissa postauksissa.

Satuin törmäämään netissä kiinnostavaan esseeseen 1970-luvulta (jota en harmikseni tallentanut mihinkään), jossa angloamerikkalainen tutkijaryhmä oli vertaillut lasten elinpiirejä ja heidän kokemuksiaan lähiympäristöstä englantilaisessa ja amerikkalaisessa pikkukaupungissa. Aineisto oli peräisin lähinnä 1960-luvulta. Vastaavia tutkimuksia on tehty myöhemminkin, mutta tämä taisi olla ensimmäisiä aiheeseen paneutuneita tutkimuksia.

Eräs olennainen huomio oli, että lasten liikkumavara ja elinpiiri kasvoivat huomattavasti noin 9-vuotiaana. Sitä ennen oleskella saa lähinnä omalla pihalla. Kymmentä ikävuotta lähestyessään lapset usein osaavat jo pyöräillä hyvin, ja tutkimuksessa todettiinkin pyöränomistajien olevan kaikkein vapaimpia liikkumaan.

Kiinnostavaa oli, että suurimmillaan liikkumapiiri näytti olevan noin 12-vuotiailla pojilla - heillä siis oli jopa tätä vanhempia laajemmat ympyrät. Selityksenä on, että tuon ikäluokan pojat pyöräilevät kavereiden kanssa vaikka minne, ja aktiivisen tutkailun ja seikkailun seurauksena päätyvät suhteellisen kauas kotoa, jopa yli kymmenen kilometrin päähän.

Sen sijaan samanikäiset tai vanhemmatkin tytöt liikkuvat paljon lähempänä kotipihaa, vaikka omistaisivatkin pyörän. Tutkijat päättelivät, että tyttöjä todennäköisesti suojellaan enemmän, ja toisaalta tyttöjen odotetaan tekevän enemmän kotitöitä, jolloin aikaa ulkoiluun jää vähemmän.

Kiinnostaisi nähdä päivitettyjä tuloksia, että todellako vielä nykyään Briteissä ja Jenkkilässä pyöräillään noin laajamittaisesti? Ja onko tyttöjen ja poikien liikkumavaraero yhä ennallaan, eli odotetaanko heiltä yhä yhtä erilaista käyttäytymistä?

Tutkimuksessa myös kartoitettiin lasten lempipaikkoja vapaan kerronnan avulla, ja lasten tarinoista laskettiin eniten mainintoja saaneita paikkoja. Ykköskohteina esiintyivät oma kotipiha, kaverin piha, lähikatu tai asuinalueen parkkipaikka, niitty/metsikkö sekä joki/puro. Luonnollisesti lapset oleilevat eniten sellaisissa paikoissa, joihin heillä on vapaa pääsy, eli omalla tai kaverin pihalla.

Ehkä silmiinpistävin huomio oli, että erilaiset luonnonpaikat olivat niin suosittuja, mutta sen sijaan leikkipuistot eivät saaneet juuri lainkaan mainintoja. Tämä voi tietysti johtua tutkimuksen ajankohdasta. Leikkipuistot lienevät olleet harvinaisempia 50 vuotta sitten kuin nykyään. Monikohan lapsi tänään vastaisi lempipaikakseen esimerkiksi Hoplopin tai muun sisäleikkipaikan?

Toinen kiinnostava havainto oli, että harva lapsi viittasi mihinkään itse rakentamaansa paikkaan, eli vaikkapa majaan tai puumajaan. Itse asiassa tutkijat huomasivat, että lapset ottavat mielellään ns. valmiita paikkoja käyttöön ja varustavat niitä mielikuvituksella eli kuvittelevat vaikkapa jokikiven olevan merirosvolaiva ihan sinällään, mutta eivät rakentele ja sisusta läheskään niin innokkaasti, kuin aikuiset leikkimökki- ja puumajaideoineen luulevat.

Aikuisten oletukset taustoittanevat, miksi suunnittelijat eli aikuiset yleensä luulevat, että lapset kaipaavat varusteltuja leikkipuistoja. Lapset huomioivassa ympäristösuunnittelussa kun painotetaan tavallisesti turvallisuutta ja ohjattua liikkumista ja leikkimistä. Turvallisuus on tottakai huomioitava, mutta valmiiksi mietityssä ja pureskellussa ympäristössä ei oikein ole tilaa elämyksille, esteettisille kokemuksille, itse keksimiselle ja oivalluksille.

Monipuolisempi, erilaisia tarpeita ja arvoja huomioiva suunnittelu on nousussa nykyään, ja siihen liittyvät myös runsastuvat tutkimukset, joissa lapset huomioidaan. Suomessa vastaavanlaista lasten mielipaikka- ja liikkumisvaratutkimusta tekee paraikaa Aalto-yliopiston tutkija FT Marketta Kyttä, hänen ja tutkijaryhmänsä huomioihin voi tutustua esimerkiksi seuraavasta linkistä:
http://www.syke.fi/download.asp?contentid=98754&lan=fi

Kyttä on havainnut, että lasten elinpiiri kaupungilla kapenee koko ajan, lähinnä aikuisten pelkojen takia. Minnekään ei enää uskalleta päästää yksinään tai kaveriporukalla, vaan viedään mieluiten autolla. Tästä seuraa, että lasten kaupunki kutistuu auton ikkunoista nähdyiksi kaduiksi.
Maalaiskylissä liikkuminen on ainakin toistaiseksi vapaampaa.

Ristiriitaista on, että mitä paremmin lapset ovat tavoitettavissa eli mm. kännykän kantomatkan päässä, sitä vähemmän he saavat tehdä omia liikkumispäätöksiä ja ulkoilla oman mielen mukaan. Toki etenkin median mukanaantuomat pelonaiheet - liikenne, humalaiset ja narkomaanit, väkivalta yleisesti, ahdistelijat - eivät aivan tuulesta temmattuja ole.

Kuitenkin jo lasten terveyden, elämysten  ja myönteisten liikuntatottumusten kehittymisen takia on tarpeen, että lapset saavat liikkua myös omin jaloin, vapaaehtoisesti, omissa paikoissaan. Toivottavasti kasvava kiinnostus lapset huomioivaa ympäristösuunnittelua kohtaan tuo uusia vastauksia ja vaihtoehtoja ongelmaan.

Mallia portaissa kävelyyn. Jyväskyläläislähtöinen The Concept of Dash, ammattiparkour-ryhmä. Treenaamaan mukaan pääsee Suomen Parkour-akatemian kautta. (c) The Concept of Dash.

Syntyykö mieli aivoissa?

Väitöskirjani keskeinen kysymys on: millaisesta kaupunkiympäristöstä ihmiset pitävät ja miksi?

Kysymys on vaikeampi, miltä äkkiseltään kuulostaa. Keneltä kysytään, kuka saa sanavaltaa, voivatko kaikki ylipäätään pitää samoista asioista? Mitä ylipäätään tarkoittaa "pitäminen"? Entäs "kaunis" tai "ruma"? Kaunis on sanakirjan mukaan "aisteja miellyttävää". Hyvä, tämä selvä. Mutta kenen aisteista nyt puhutaan - kauneus on katsojan silmässä jo vanhan kansan mukaankin? Miten aistit ylipäätään toimivat, ja muuntavat näköön tai kuuloon perustuvia fyysisiä signaaleja tuntemuksiksi, kokemuksiksi, muistoiksi, ajatuksiksi?

Ikävä kyllä kattavaa vastausta ei ole olemassa kellään, ainakaan vielä. Aivotutkijat väittävät yhtä, psykologit toista, biologit kolmatta, uskonnolliset ihmiset neljättä - osasta aiheista he ovat samaa mieltä, monista eivät. Aivoja voidaan toki kuvata maailman tappiin, mutta signaalien paikantaminen tiettyyn paikkaan aivoissa ei vielä kerro mitään signaalin sisällöstä: miltä henkilöstä tarkalleen ottaen tuntuu, mitä muistoja ja mielleyhtymiä herää, millaista on olla juuri hän kokemassa se, mitä hän kokee?

Estetiikka on tieteenala, joka tutkii aistinvaraisia eli esteettisiä (miellyttäviä ja epämiellyttäviä) kokemuksia sekä esteettisiä arvoja.

Taiteenfilosofiaksikin kutsuttu ala kehittyi jo 1700-luvulla valistusajan filosofien pohdintojen myötä. Uudempi sovellus on 1980-90-lukujen taitteessa kehittynyt ympäristöestetiikka, joka tutkii ympäristön esteettisiä eli miellyttäviä tai epämiellyttäviä ominaisuuksia ja - arvoja.

Tämä kokemukseen ja elämykseen painottuva tutkimussuunta kehittyi ekologian, ympäristöpsykologian, luonnonsuojeluaatteen nousun ja vihreän liikkeen rinnalla ja vanavedessä. Mutta mitä on esteettinen kokemus  - ja vähintään yhtä tärkeänä, miksi siitä pitäisi välittää? Kaunista tai rumaa, sehän on henkilökohtaista, eikö?

Esteettinen kokemus tarkoittaa yksinkertaisimmillaan aistinvaraista kokemusta. Aisthanestai, havainnoida, on sanan kreikankielinen alkumuoto. Samaa kantaa on myös synestesia, aistien sekoittuminen, eli joidenkin kyky esimerkiksi "nähdä" musiikkia eri väreinä, tai "kuulla" numeroita musiikkina.

Sana esteettinen on kuitenkin vakiintunut tarkoittamaan nimenomaan mielihyvää tuottavaa kokemusta, eli sitä elämystä, jonka saa vaikuttuessaan muun muassa taideteoksesta, musiikista, elokuvasta, kirjasta tai upeasta maisemasta.

Esteettinen kokemus liittyy kiinnostavalla tavalla aivan ihmisyyden perimmäisten juurien pohdintaan.

Jo vuosisatojen ajan tutkijoita ja filosofeja on kiinnostanut niinsanottu mind-matter-problem eli mielen (hengen) ja aineen ongelma. Miten aineesta tulee elävää, eli miten koko elämä voi ylipäätään olla mahdollista?

Kaikki elollinen kun kuitenkin on vain alkeishiukkasia, atomeja, erilaisia alkuaineita, molekyyliketjuista muodostuvia soluja, jotka yhtäkkiä ovatkin elollisia. Vielä kummallisempi hyppäys koetaan, kun tämä sähköpurkauksinen ainemöykky - aivot - pystyy havainnoimaan ympäristöään, tekemään päätelmiä, ennakoimaan tulevaisuutta ja muistelemaan menneitä, kokemaan ja tuntemaan, olemaan jotain mieltä - ja ennenkaikkea haluaa jatkaa omaa olemassaoloaan.

Esteettinen kokemus on hämmentänyt ja pohdituttanut eri alojen tieteilijöitä jo pitkään, koska sillä ei vaikuta olevan mitään suoraa eloonjäämistarkoitusta.

Kyllä ihmisolento varmasti pystyisi hankkimaan ruokaa, suojaa ja suvunjatkamiskumppanin ilman estetiikan tajuakin, siitä pitäisivät vaistot ja järki huolen. Silti ihmisillä kiistämättä on kyky vaikuttua ja kokea voimakasta mielihyvää asioista, joita pidämme yksinkertaisesti kauniina. Tunnetaan jopa "sairaus" nimeltään Firenzen syndrooma tai Stendahlin syndrooma, joka aiheutuu - niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin - kauneuden yliannostuksesta: uhrin sydän hakkaa, vapisuttaa, pyörryttää, heikottaa.

Tilan kuvasi ensimmäisenä ranskalainen kirjailija Marie-Henri Beyle (salanimeltään Stendahl), joka koki näitä oireita vieraillessaan upeaa arkkitehtuuria ja taidetta tulvivassa Firenzessä 1800-luvun alussa.

Voitaisiin toki väittää, että tila on liioittelua ja hysterian kaltaisena 1800-luvun yliromantisointiin taipuvaisen aikakauden tuotosta, mutta Firenzen syndroomaa tavataan nykyihmisilläkin, erityisesti mestariteoksia täynnänsä olevissa Euroopan merkittävimmissä taidegallerioissa. Tilan oireineen varsinaisesti määritteli italialainen psykologi Graziella Magherini vuonna 1979, tutkittuaan noin sata tapausta, kaikki Firenzessä vierailleita turisteja.

Luonnontieteissä oletetaan nykyään, että aine luo mielen: aivot fyysisenä objektina sähkövarauksineen jotenkin heijastavat mielen, eli luovat meille jokaiselle varjokuvan tai illuusion olemassaolosta ja mielestä, havainnointiin ja tunteisiin pystyvästä olennosta. (Sietää tietysti kysyä, että kenelle se illuusio heijastetaan, voiko olla illuusiota/vaikutelmaa ilman kokijaa?).

Kuitenkin juuri oma kiinnostuksenkohteeni eli esteettinen kokemus aiheuttaa tähän suoraviivaiseen oletukseen mutkia.

Jos kaikki tunteet ja vaikutelmat kumpuavat fyysisestä - eli kaikki me tunnemme samalla tavalla mm. kipua, nälkää ja väsymystä -, filosofien mukaan tunnemme esteettisen alueelle kuuluvia tunteita kukin täysin omalla tavallamme, subjektiivisesti.

Kun yritämme kuvailla toisille, miltä kuulostaa kaunis musiikki, miltä näyttää (tuntuu) taivaan sinisyys, ja millaisia mietteitä ja tunteita aiheutti lempielokuvan katselu, puhumme (ja tunnemme) subjektiivisesti, vain omista kokemuksistamme käsin, joita muut eivät voi tuntea aivan samalla tavalla. Tämä laadullisuuden ja henkilökohtaisuuden ongelma, qualia, mietityttää tutkijoita ja filosofeja nykyään todennäköisesti yhtä paljon kuin Antiikin maailmassa ennen ajanlaskumme alkua.

Koska esteettiset tunteet ja kokemukset ovat kaikilla erilaisia, logiikka kysyy, että voivatko nämä tunteet ja kokemukset kummuta yksinkertaisista aivosähköilmiöistä ja solujen puuhista?

Ohjaileeko siis ainetta eli aivoja jokin henkimaailman näkymätön käsi (sielu? Ja jos, niin millä ihmeen välineillä, kun sielusta aivoihin johtavia lankoja ei ole vieläkään löydetty?). Vai onko tajunta eli mieli - koko olemassaolon kokemus - silti silkkaa harhaa?

Vaikka aineen ja hengen ristiriitaisuutta ja kahtiajakoa, dualismia, on pohdittu jo vuosisatoja, lopullista vastausta ei ole. Modernit tieteenalat kuten kvanttifysiikka ovat tuoneet tähänkin aiheeseen uutta tietoa, mutteivät varsinaisesti ratkaisseet pulmaa. Kvanttifysiikasta tiedetään, että havainnoija saattaa vaikuttaa ratkaisevasti havainnoitavan käyttäytymiseen - eli kun tutkija mittaa alkeishiukkasen liikettä, hän samalla vaikuttaa hiukkasen käyttäytymiseen, vaikka laite tai mikään muukaan fyysinen ei hiukkaseen koskisi millään tavalla.

Radikaaleimmat muutamat kvanttifyysikoista ovatkin kallistuneet ajattelemaan, että havainnoijan olemassaolo on ratkaisevan tärkeää havainnoidulle: toisin sanoen ilman näkijää ja kokijaa ei ainettakaan ole olemassa. Riittävän suureen mittakaavaan vietynä kun voidaan kysyä, olisiko koko universumia olemassa ilman havainnoijaa/havainnoijia? Tämä "kuuluuko ääni, jos metsässä kaatuu puu, eikä kukaan ole kuulemassa" tyyppinen, lapselliselta vaikuttava kysymys herättää totista ja perusteltua pohdintaa tieteilijöiden keskuudessa.

Näistä kiinnostavista kysymyksistä, ja niihin satunnaisesta palaamisesta huolimatta blogin tarkoitus ei sinällään ole pohtia elämän syntyä, aineen ja hengen mysteerejä tai sitä, mitä tarkoitusta estetiikan taju varsinaisesti palvelee.

Sen sijaan tarkoitus on pohtia ympäristöestetiikkaa alana ja ilmiönä ja jatkaa siitä tutkimaan, miten ympäristöestetiikan ja ympäristöpsykologian tarjoamat tutkimustulokset voisivat edesauttaa parempien, viihtyisämpien, asuttavampien kaupunkiympäristöjen rakentamisessa.

Taustalla toki on luettavissa ajatus, että kokemukset ja tunteet ovat merkityksellisiä, liiaksi sivuutettuja nykyään. Ihmiset tarvitsevat nykyistä inhimillisempää ympäristöä ja yhteiskuntaa.

Entä jos kääntäisimme katseemme ikuisesta talouskasvun tavoittelusta, tehokkuusajattelusta, kilpailusta ja stressaamisesta jonnekin aivan toisaalle - elämänlaatuun, tunteiden ja kokemusten arvostamiseen, inhimillisyyteen?

Kuva (c) Luzia Photo Courses.