Miten ympäristö vaikuttaa ihmiseen? Näkökulmana elämyksellisyys

Olin Suomessa luennoimassa kahdessa tilaisuudessa aiheesta "mistä ihmiset pitävät kaupunkiympäristössä ja mistä eivät". Aihe kumpuaa väitöskirja-aineistostani, jossa analysoin erilaisia mielipidekokonaisuuksia (matkailu- ja arvosteluartikkelit, nettiäänestykset, kyselytutkimustulokset). Tähän mennessä olen tutkinut amerikkalaisia ja australialaisia aineistoja.

Yksi löytämäni selkeä teema, josta ihmiset näyttävät pitävän, on muutos. Muutoksen virtaa syntyy, kun tilassa kohtaavat yksi tai useampia vaikkapa näistä: ihmiset arkipäivän puuhineen, aktiviteetit, katutapahtumat, taiteen tuomat muutokset kuten uudet teokset ja myös niiden vaihtuvuus, performanssit, flash mobit; valon ja valaistuksen muutokset vuorokauden ja vuodenajan mukaan; luonto ja sen muutokset sään ja vuodenaikojen mukaan, sekä pitkän aikajänteen muutosten kerrostuminen eli historian, rakennusperinnön ja muistojen näkyminen.

Näyttää siltä, että mitä staattisempi ympäristö on, sitä vähemmän se kiinnostaa tai herättää tunteita. Toisin sanoen: pääosiltaan elottomasta rakennusmateriaalista koostuvat laajat pinnat ja alueet - oli se sitten asfalttia eli tietä tai parkkipaikkaa, tai lasi-, betoni-,teräs-, tai tiiliseinää - eivät ole kovinkaan sytyttäviä. Ammennan tutkimuksessani myös ympäristöpsykologiasta, joka alana tutkii ympäristön vaikutusta kehoon ja mieleen. Lisäksi koukkailen elämyssuunnitteluteorian puolelle, eli mitä on elämys, miten se syntyy, ja miten suunniteltu kaupunkiympäristö voisi elämyksiä tuottaa.

Ympäristöpsykologia selittää ainakin osaltaan, miksi eloton, tyhjä pinta ei viehätä. Se ei tarjoa riittävästi virikkeitä eli kokemisen kiintopisteitä tai herättäjiä, jotta sitä jaksaisi tutkia tai millään tavalla paneutua, etenkään tunnetasolla.

Ihmisellä tutkitusti on kahdenlaista havainnointikykyä, joista toinen on aktiivinen "työfokus" ja toinen alitajuinen virikkeiden vastaanotto. Työfokusta käytetään, kun joudutaan paneutumaan johonkin: työnteko, lukeminen, tietokoneen käyttö, autolla ajo, aktiivinen kuunteleminen ja katseleminen, ym. Tämä fokus pystyy pysymään yllä vain noin 20 minuuttia - tai vähemmän, riippuen virikkeen kiinnostavuudesta. Sen jälkeen ajatus alkaa harhailla ja päiväunelmointi tai muu pohdiskelu/huolten vatvominen puskee päälle. Oma päänsisäinen maailma siis ottaa vallan sen sijaan, että pystyttäisiin kunnolla rekisteröimään ulkoisia virikkeitä.

Toinen havainnoinnin muoto on alitajuinen "virikehuuhtelu", jonka myönteistä versiota eritoten luonto tarjoaa.

Luonnossa liikkuessa tai sitä katsellessa mielen ei tarvitse tehdä töitä, mutta se silti jatkuvasti rekisteröi muutoksia, vaihtelua, liikettä, värejä, aivoja aktivoivia virikkeitä. Tämä Japanissa jopa hoidoksi määrättävä luontokylpy on luonnostaan rentouttavaa. Länsimaissakin on mitattu, että luonnon katselu ja kokeminen laskee stressitasoa: sydämensykettä, verenpainetta ja stressihormonien määrää.

Onpa sellaistakin teoretisoitu, että nykymaailmassa yleistyvät keskittymishäiriöt ja mielenterveysongelmat masennusta myöten ovat ainakin osittain kytköksissä luontoyhteyden haalenemiseen. Mieli ei enää saa jokapäiväistä tarpeellista annostaan luontokylpyä, ja aivot jäävät jatkuvasti raksuttamaan rasittavan työfokuksen ja huolten noidankehään.

Ympäristöestetiikassa, joka on oma väikkärialani, näitä tyhjiä, persoonattomia paikkoja kutsutaan epäpaikoiksi. Epäpaikka syntyy, kun ympäristö ei tarjoa virikkeitä - etenkään sitä virikekylpyä -, eikä siten pysty jäämään positiivisella tavalla mieleen.

Mikä tahansa parkkipaikka esimerkiksi on aika anonyymi ja luonteeton, vaikka ihminen toki järjen tasolla erottaisikin, että no tämä on Prisman parkkipaikka ja tämä Citymarketin. Tyhjässä tilassa ei ole syitä oleilla, koska siellä ei ole tarjolla mitään positiivista koettavaa. Enintään tarjoillaan kielteisiä tuntemuksia, kuten aineistoni kommenteista löytynyttä kyllästymistä (tämäkin samperin laaja kenttä pitää ylittää ja väistellä autoja samalla) tai peräti pelkoa (olen aika suojaton tässä, kuin koneiston liukuhihnalla tai teurastamossa).

En löytänyt tälle väitteelle ympäristöpsykologiasta lähdettä, mutta tanskalainen arkkitehti ja kaupunkisuunnittelija, kävelykaupunkien ja ihmislähtöisen suunnittelun vankka puolestapuhuja Jan Gehl uskoo, että virikkeitä tulisi kokea jopa neljän sekunnin välein.

Toisin sanoen kävelyvauhti tai hidas pyöräily on kaupungilla optimi liikkumisnopeus, jossa uuden aistimuksen ehtii huomata ja rekisteröidä sopivassa tahdissa - ei liian nopeasti, ei liian hitaasti. Liian nopea vaihtumistahti tyrmää ja väsyttää mielen, kun taas liian hidas tahti kyllästyttää. Tahti tietysti edellyttäisi sellaista kaupunkia, jossa uudenlaista nähtävää on vähän joka kolkalla. On historiaa, detaljeja, monipuolista arkkitehtuuria, värejä, kaupunkivihreää eli istutuksia ja vaihtelevankokoisia puistoja, luontoa ja eläimistöäkin; ja ennenkaikkea, on ihmisiä liikkeellä kokemassa kaikkea tätä.

Elämyssuunnittelun puolelta löytyy vielä lisää löylyä selittämään, miksi jotkut ympäristöt viehättävät ja toiset eivät. Ensin määritellään elämys (Diller, Shedroff ja Rhea 2008: Making Meaning): se on merkityksellinen kokemus, joka koetaan aistien ja tunteiden kautta ja niitä herättäen.

Kun asiaa oikein ajattelee, huomaa, että elämykset ovat itse asiassa hyvien muistojen syntymisen taustatekijä. Järkiperäisesti koetuista asioista syntyy kyllä muistikuvia (esim. kokeisiin lukeminen), mutta ei elähdyttäviä, lämpimästi vaalittuja muistoja. Vahvimmillaan elämys ravistelee, jopa muuttaa ihmisenä (vaikkapa oman lapsen syntymä). Arkisimmillaan elämys on muistelun arvoinen, mielellään uudelleen koettava hetki, jossa aistit ja tunteet sekoittuvat: vaikkapa mökillä kesäiltana saunominen.

Elämyssuunnittelijat Steve Diller, Nathan Shedroff ja Darrel Rhea ovat vuosien kyselytutkimustensa perusteella havainneet, että ihmiset voivat kokea kymmenittäin erilaisia elämyksiä, mutta ainakin 15 elämystyyppiä näyttää olevan kansallisuudesta ja kulttuurista riippumattomia. Sikäli siis, että ihmiset eri kolkilta maailmaa kokevat näitä elämyksiä melko samalla tavalla ja myös arvostavat niitä, eli kokevat niitä mielellään. Seuraa lista (eivät tärkeysjärjestyksessä, koska sellaista ei voi määritellä):

1) Saavutus. Se tunne, että on vihdoin saavuttanut jonkun isomman tavoitteensa, tai on ylittänyt itsensä, ja pystyy olemaan itsestään ylpeä. Mahdollisesti myös ihmiset ympärilläsi ovat ylpeitä.

2) Kauneus. Tunne, että nauttii kauniin asian kokemisesta, oli se sitten ääntä, kuvaa, tekstiä - musiikkia, taidetta, maisemaa, valoa, kirjallisuutta, taitoa, täydellisyyttä (vaikkapa upeasti toteutettu uuden teknologian tuote). Kauneus on katsojan silmässä, mutta kyky ja halu nauttia kauneudesta on yhteistä kaikille kulttuurista riippumatta. Huom. kaikki insinöörit ja matemaatikot, kauneus voi tutkijoiden mukaan olla myös eleganttia, eleetöntä tehokkuutta.

3) Luovuus. Tunne, että saa tuottaa ja aikaansaada omaehtoisesti jotakin omaleimaista, minkä tekemisestä nauttii. Oli se sitten taidetta, käsitöitä, blogi, kukkapenkki, patalappu, legolinna tai sorvattu palikka. Oma arvaukseni on, että lapsuus on siksi usein niin lämmöllä muisteltua aikaa, koska silloin oli huomaamattaan luova jatkuvasti keksiessään leikkejä ja uusia käyttötarkoituksia esineille. Itsensä toteuttaminen on alue, joka aikuisilla jää usein aivan liian vähälle työelämän ja arjen paineissa.

4) Yhteisöllisyys. Tunne, että kuuluu joukkoon, on omiensa parissa, on arvostettu omana itsenään ja saa osallistua samaan kuin kaikki muutkin. Kun yhdistetään saavutus ja yhteisöllisyys, on helppo hoksata, miksi vaikkapa jääkiekon MM-kisat ja niissä menestyminen on elämää suurempi juttu monelle fanille. Siinä saa tuplaten elämystä, joka moninkertautuu muiden kokiessa ja arvostaessa samaa elämystä.

5) Velvollisuus. Tunne, että tekee uskollisesti ja lojaalisti tehtävänsä, tuli mitä tuli. Tässä mielestäni piilee sotaleffojen viehätys, sillä sankarillisuus kumpuaa velvollisuudesta - uhraan oman etuni toisten hyväksi, sillä olen lojaali ja luotettava viimeiseen asti. Velvollisuus on itsensä voittamista myös sikäli, että omaa itseä kohtaan tehtävät velvollisuudet osoittautuvat lopulta palkitseviksi: vaikkapa laihdutuskuurissa onnistuminen, tai menestyksekäs kokeiden tai työhaastattelun läpäiseminen pitkän harjoittelun päätteeksi.

6) Valaistuminen. Ei välttämättä uskonnollinen tai henkinen valaistuminen, vaikka nämä vahvoja elämyksiä ovatkin. Valaistuminen on minkä tahansa asian oivaltamista, uuden oppimista ja sisäistämistä, heureka-hetki.

7) Vapaus. Tämän elämyssuunnittelijat määrittelevät "vapautena huolesta". Toisin sanoen, silloin on vapaa, kun on huoleton. Ei tarvitse juuri tällä hetkellä stressata ainakaan elannon, asuinpaikan, uhkien tai perustarpeiden täyttämisen takia. Toki jokainen elämyksen tuottaja on yksityiskohdiltaan erilainen kokijasta riippuen, ja toisille vapautta voi olla omakotitalo, kun taas toisille sitä on kiitäminen pitkin moottoritietä kesäyönä vailla määränpäätä.

8) Harmonia. Elementtien tasapaino, oli kyse sitten taiteesta, luonnosta tai omasta elämästä. Työn ja vapaa-ajan tasapaino tai jooga ovat toisille harmoniaa. Toisille sitä on harmoninen eli omaan korvaan tasapainoiselta kuulostava musiikki. Joillekin harmoniaa on sisustaminen ja puutarhanhoito, jossa osat sopivat kokonaisuuteen.

9) Oikeus. Myös reiluus, eli oikeudenmukaisuuden ja tasavertaisuuden kokemus. Tässä selitys sille, miksi Hollywood-elokuvien peruskaava eli paha saa palkkansa ja oikeus voittaa on iäti toistettu malli arvattavuudestaan huolimatta. Pahan voitto ja hyvän häviö puolestaan selittää, miksi Game of Thrones jatkuvasti järkyttää katsojia - se sotii vastaan perustavaa tarvetta kokea oikeudenmukaisuutta.

10) Ykseys. Tämä on yhteisöllisyyttä laajempi ykseyden kokemus, joko muiden ihmisten, ihmiskunnan, luonnon tai koko universumin kanssa. Henkisyys ja uskonnollisuus toimivat tällä kentällä, mutta ateistikin voi tuntea syvää yhteyttä luonnon, luonnon kiertokulun ja maailman kanssa vaikkapa talviyönä tähtitaivaan alla, tai vaelluksella tunturissa.

11) Vapahdus. Uskonnolliselta kuulostavan sanan takana on kuitenkin vapautuminen mistä tahansa emotionaalisesta paineesta, eli vaikkapa sovun tekeminen tai häpeästä eroon pääseminen. Elämyssuunnittelijoiden mukaan vapahdus on vapautumista mistä tahansa menneisyyden ahdistuksesta, olipa kyseessä sitten painonnousu (vapautus on laihtuminen tai uuden painon hyväksyminen), kunnon huononeminen (vapautus voi olla kunnon kohentaminen), tai huono päivä (vapautus voi olla suklaan syöminen).

12) Turvallisuus. Tämän elämyssuunnittelijat määrittelevät "vapautena siitä huolesta, että pian menettää jotain". Turvallisuus voi olla tunne, että on itse turvassa eikä mikään uhkaa, tai tunne siitä, että mikään ei uhkaa jotain minulle rakasta: ihmisiä, kotia, luontoa, isänmaata, arvoja. Amerikkalaiset näyttävät olevan erityisen fiksautuneita tähän elämykseen, niin paljon maa pistää rahaa armeijaan ja terrorisminvastaisiksi tarkoitettuihin toimiin eli turvantunteen tuottamiseen (hyökätään me ensin, niin pahikset eivät pääse kimppuun). Olen itse usein miettinyt, että liekö tämä syväänjuurtunutta frontier-psykologiaa, ei rajaseuduilla syntyneen kansakunnan kollektiivista pelkoa alkuperäisasukkaita ja nykyään mitä tahansa muuta ei-omaa porukkaa kohtaan?

13) Totuus. Totuus tarkoittaa myös aitoutta ja rehellisyyttä, mitkä useimmille ovat arvoja sinänsä läheisissä ihmissuhteissa - saa sekä itse olla oma itsensä, että toinen osapuoli on oikesti kuka on, teeskentelemättä. Aitous voi tarkoittaa myös tuotteiden aitoutta, mihin osin perustuu luomun ja lähiruuan suosio: niiden koetaan olevan lähempänä alkuperäistä, muuntelematonta, kuin muun tuotannon. Aitous on minusta suomalaisille erittäin rakas elämystyyppi, ja kaikenlaista muovisuutta, teeskentelyä ja epäaitoutta kartetaan jopa siihen saakka, että positiivisuus ja ystävällisyys koetaan joskus teeskentelynä - onhan se nyt aidompaa, että ketuttaa.

14) Arvostus. Tunne, että tulee huomatuksi ja tunnustetuksi omana itsenään, tai jonkun saavutuksensa vuoksi. Muut huomaavat positiivisessa valossa, ja itsestä tuntuu, että onhan heillä syytäkin huomata.

15) Ihmetys, lumo. Taianomaisuus kuvaa tätä ominaisuutta ehkä parhaiten. Lumoa ja ihmetystä voi kokea sekä luonnossa, että ihmisen rakentaman äärellä. Las Vegas värivaloineen ja jättielementteineen herättää ihmetystä, vaikkei välttämättä pelkästään ihailevassa hengessä. Lumoon ja taianomaisuuteen mielestäni perustuvat myös joulun merkitys täällä Pohjolassa, sillä hämärä tunnelmointi kynttilöin ja tuoksuin herättää arjesta poikkeavia lumoutumisen kokemuksia. Ihmetys tarkoittaa myös mysteerin kokemista, olipa kyseessä sitten henkinen tai uskonnollinen tunne, tai hyvään dekkariin uppoutuminen. Mitähän tässä on takana, miten käy, mikä on se kaiken takana oleva suurempi juoni, joka joskus ratkeaa?

Parhaimmillaan elämyksiä syntyy monta yhtä aikaa, kun niille otolliset olosuhteet täyttyvät. Vaikkapa samuraielokuvassa voivat yhdistyä kauneus, harmonia, yhteisöllisyys ja velvollisuus. Joogassa yhdistyvät ykseys, yhteisöllisyys, harmonia, kauneus ja myös saavutus ja arvostus, ehkä peräti luovuuskin. Kun ihmisten ehkäpä vahvinta kestävää myönteistä tunnetilaa, rakkautta, ajattelee, siinähän syvimmillään tapahtuvat kaikki 15 listattua elämystä yhtä aikaa tai vuorotellen.

Mutta mitä tällä on tekemistä kaupunkiympäristön ja suunnittelun kanssa? Eihän rakkautta, velvollisuutta ja sen sellaista voi arkkitehti tuottaa? Entäpä jos voi, tai ainakin mahdollistaa?

Lumoa, harmoniaa ja kauneutta voi kokea vaikuttavan, onnistuneeksi koetun tilavalaistuksen myötä. Luonto ja varmasti myös arkkitehtuurikin voi tarjota näiden lisäksi myös aitouden, yhteisöllisyyden ja ykseyden kokemuksia. Etenkin kommuunikasvimaat ja muut yhteiset puutarhatilat ovat omiaan synnyttämään myös luovuuden, saavutuksen ja arvostuksen tunteita. Tasa-arvo eli oikeus toteutuu, kun kaikilla on samat mahdollisuudet toimia ympäristössä ja laadukasta kaupunkia tehdään kaikille, ei vain rikkaille.

Entä millaisia mahdollisuuksia elämykselliseen ympäristönsuunnitteluun voisi antaa taide, sekä ns. kiinteä että performanssitaide eli hetkessä tapahtuva? Millaisia mahdollisuuksia olisi valotaiteella, kasvitaiteella, yhteisötaiteella, tai vaikka tilan esteettömyyttä ja saavutettavuutta parantavalla, useita taidemetodeja yhdistävällä taiteella?

Mutta. Eikö jokainen voisi hankkia elämykset tykönään, tarvitseeko niitä nyt aktiivisesti pyrkiä tuottamaan? Eikö se ole vähän keinotekoista? Mokomaa viihteellistymistä! Eivätkö ihmiset osaa enää tylsistyksissään olla, kysyn vaan?

Kyllä ja ei. Onnistuessaan elämys ei nimenomaan tunnu muoviselta, vaan aidolta, koskettavalta, pysyväksi muistoksi jäävältä ja usein myös henkisesti kasvattavalta eli jollain tavalla valaisevalta tai opettavaiselta. Koska elämykset antavat tunnemerkitystä elämään eli toimivat elämän merkkipaaluina  - muistoiksi muodostuen -, niiden kautta syntyy myös paikan (tai palvelun) vetovoima ja viehättävyys. Jos virikkeitä tai elämyksiä ei ole tarjolla, ihminen pakenee luontaisesti joko oman päänsä sisään aikaa viettämään, tai nykyään, kännykällä nettiin.

Esitelmän powerpoint löytyy täältä: http://www.slideshare.net/AnuBesson/presentation-savilahti-1

Alla: miksei suomalaiskaupungeissa ole piilotettua, yllättävää, urbaania ympäristötaidetta? Missä ovat taiteen aarrekartat ja löytöretket?

Yllä (c) Janet Echelman. Alla (c) Jackie Brookner. Alimpana: tekijä tuntematon.

Elintaso, elämänlaatu ja hyvä elämä

Hyvä elämä. Elintaso. Elämänlaatu.

Tämänkertainen aihe ei liity suoraan kaupunkisuunnitteluun, mutkan kautta kylläkin. Seuraa tajunnanvirtaa aiheesta ovatko hyvä elämä, elintaso ja elämänlaatu sama asia tai keskenään vaihtoehtoisia termejä? Onko näillä aiheilla edes tekemistä toistensa kanssa, siitä huolimatta, että ne äkkiseltään kuulostavat samalta?

Tässäpä kysymys, jota olen väitöskirjan reunamilta pohdiskellut. Väikkärini aihe on (laajahko) "miten tehdä parempaa kaupunkitilaa". Paremmaksi tehty kaupunki juontuu oletuksesta, että ihmiset haluavat elinympäristöltään jotain nykyistä parempaa, tai että kehittämisen varaa on - kuten mielestäni on. Tämä taas kiertyy takaisin kysymykseen: millaista on hyvä elämä?

Jos odotit yksiselitteistä vastausta, nyt seuraa pettymys (elämä on). Vastausta minulla ei ole, lisää kysymyksiä sen sijaan. En osaa sanoa, liekö iän tuomaa viisastumista ja elämänarvojen kypsymistä, vai Australiaan muuton seurausta - vai kaikkia näitä -, mutta mietin nykyään usein tätä hyvän elämän käsitettä ja sisältöä.

Suomessa hyvää elämää ja elämänlaatua ei mielestäni paljoa pohdiskella eikä niille anneta arvoa, hyvinvointivaltiosta puhumisesta huolimatta. Tai tarkemmin sanoen, monipuoliselle pohdinnalle ei anneta politiikassa ja mediassa tilaa. Kaikki mitataan euroissa, muttei lainkaan siinä, millainen olo ihmisillä on tai millainen olo tulee tietyn päätöksen läpirunnomisesta. Jos tästä ja tuosta leikataan, säästetään rahaa, elintaso ehkä säilyy. Mutta säilyykö hyvä elämä? Elintaso on typistynyt tarkoittamaan ostovoimaa.

BKT:n pitää kasvaa, jotta elintaso säilyy. Kaikkien pitää painaa pidempää työuraa sekä alku-, että loppupäästä, jotta elintaso säilyy. Pitää jaksaa ilman sapattivapaita ja downshiftauksia, koska BKT kärsisi näistä, ja silloin ei elintaso säily. Kertomatta jää, että BKT mittaa rahan liikkumista. BKT:lle on hyväksi tuho kuten sota. Sodasta seuraa monta rahantekomahdollisuutta eli BKT:n kasvualuetta. Aseiden valmistus ja myynti. Jälleenrakentaminen, kaiken jo olemassa olleen korvaaminen uudella vain siksi, että se pyyhittiin olemattomiin. Tehohoito, pitkittynyt kuntoutus, lääkitys ehkä eliniäksi.

Toisin sanoen pahimmillaan BKT:n kasvattaminen on täysin vastakkaista hyvinvoinnin kasvattamiselle. Italia on päättänyt tilastoida huumekaupan ja prostituution tulot maan BKT:hen, jotta kasvukäyrä näyttää paremmalta. Mutta onko italialaisten elämä parempaa, jos siellä on enemmän huume- ja ihmiskauppaa?

Vaikka BKT:n ongelmat jättäisi huomiotta, onko elintasosta eli erilaisten fyysisten tarpeiden täyttämisen mahdollisuudesta iloa, jos se ei tarkoita todellista sisältöä, hyvää elämää? Ja mitä hyvä elämä kullekin on?

Itselleni se ei ainakaan ole rahan ja tavaran haalimista. Niitä kun ei täältä mukaansa saa kukaan. Sen sijaan uuden oppiminen, uusien ympäristöjen ja paikkojen kokeminen, ihmissuhteet, asioiden ja ympäristön ihmettely ja tarkastelu, oivallukset, pohdiskelu... näitäkään ei välttämättä mukaansa saa, mutta ainakin näistä on kiikkustuolissa iloa enemmän kuin kaapillisista muotivaatteita, meikkejä, vuosittain vanhenevia kännyköitä ja krääsää - ja mitä kaikkea tämä markkinavoimamaailma meille syöttääkään. Toki tajuan, että toisille eri asiat tuottavat iloa, mutta en vain itse pysty näkemään tavaraan perustuvaa pysyvää onnea.

Täältä Suomen ulkopuolelta käsin näyttää siltä, että suomalaisilla on kolme asetusta hyvä elämä - kysymyksen taklaamiseen. Yksi ryhmä on tyytyväisiä siihen, mitä heillä on, vaikka se sisältää arkisia murheita kuten aikaisia herätyksiä pimeässä, räntää, viimaa ja murjottavia kanssakansalaisia. Toiset masentuvat vuosikausiksi, joskus jopa itsemurhaan päätyen, kun mikään ei tunnu hyvältä, itse asiassa mikään ei tunnu miltään. Kolmannet repäisevät oikein mojovan irtioton ja lähtevät hoitamaan katukissoja Indonesiaan, tulojen romahtamisesta välittämättä (kuten Moottoripuuma-bloggaaja).

Ja sitten on niitä, jotka ovat kestotyytymättömiä, yrittämättä muuttaa asioita. Suomessa asuessa minua jurppi eritoten se, että aina joku marisee. Itsekin tähän osallistuin, enkä silloin tajunnut, miten paljon hallaa teen omalle ja muiden ololle. Työpaikoilla on aina vähintään yksi sitruunanaama (joskus se olin minä). Kotona ja kavereiden kesken valitetaan milloin sitä, milloin tätä. Aihetta kuin aihetta lähestytään helposti negatiivisen kautta ja "ei kuitenkaan onnistu"-mentaliteetilla.

Suosikki-inhokkejani marinan rintamalla ovat poliitikot ja elinkeinoelämän edustajat. Koskaan ei ole valtakunnassa kaikki hyvin, aina on jotain pielessä ja hyvinvointivaltiota pitää höylätä vähän lisää. Etenkin työttömät, opiskelijat ja julkissektorin työntekijät ovat loisia ja elättejä, joiden pitäisi "vaan mennä töihin" (joita ei ole), maksaa lukukausimaksuja (koska yritystoiminta on aina ideologisesti arvokkaampaa kuin yhteisvaroin kustannettu hyöty) tai siirtyä Yksityisfirma Tmi:lle töihin (tullakseen tuottaviksi kansalaisiksi julkissektorin elättiyden sijaan).

RAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH!

Tästä jatkuvasta kaikkien niskaan kaadettavasta urputuksesta ei seuraa mitään muuta kuin pahaa mieltä, huonoa omatuntoa, itsensä syyttelyä, katkeruutta, kateutta ja kaunaa. Haukutut ryhmät tuntevat itsensä hyödyttömiksi, tai ainakin ajautuvat asemaan, jossa itseään pitää jatkuvasti puolustaa sekä itsesyytöksiä että muiden syytöksiä vastaan. Ja sitten seuraa tällaista oloa: Norpatin sarjakuvablogi

Itse olen sitä mieltä, että itse kunkin tehtävä on pitää itsestään henkisesti huolta ja olla paras versio omasta itsestään. Keltään se ei kuitenkaan onnistu ilman muiden tukea, apua ja hyväksyntää. Jos onnelliseksi tulee sarjakuvia piirtämällä, niin sitten se on tarpeellinen ammatti. Olen perin pohjin kyllästynyt siihen (eritoten) suomalaiseen asenteeseen, että a) jos ei ole koulutustaan vastaavassa työpaikassa, on epäonnistunut; b) jos ei tee rahaa yksityisfirmassa, on epäonnistunut; c) jos ei ole koko ajan hyödyksi johonkin suuntaan, on epäonnistunut ja d) jos haluaa elämältään vain harmonista oloa, mielekästä tekemistä ja jotenkuten riittävää toimeentuloa, on epäonnistunut.

Rahajärjestelmän perusongelmiin sen kummemmin puuttumatta (rahaa ei synny kiertoon, elleivät julkinen sektori, yritykset tai yksityiset ota lainoja) olisi muistettava, että rahan perustehtävä on kiertää. Loppupeleissä on aivan sama, kuka maksaa kenenkin palkat, sillä raha palaa kulutukseen ja kiertoon, aina uudelleen. Työtön, opiskelija tai julkissektorin työntekijä ostaa samalla tavalla ruokaa ja palveluja kuin Yksityisfirma Tmi:n omistaja. Ja työpaikkoja syntyy, talous rullaa.

Luin äskettäin herättävän artikkelin, jota en ikävä kyllä löydä enää mistään. Aiheena oli: why not follow your passion eli miksi ei kannata seurata intohimoaan työelämässä. Yleensähän ohje on toisinpäin: kun vain rakennat urasi sen ympärille, mistä aidosti nautit, kaikki on hyvin. Muistin varasta kääntäen kyseinen artikkeli argumentoi, että tässä oletuksessa on saman tien kaksi, kolme asiaa pielessä.

1) Kaikilla ei ole mitään ennaltatiedettyä intohimoa. 2) Intohimo ei ylipäätään ole jotain, joka piileksii alitajunnan syövereissä löytämistä odottamassa, vaan asia, jota voi kehittää ja "lietsoa" tarkoituksella. 3) Kun intohimosta, vaikkapa leipomisesta, tulee työ, ei se välttämättä olekaan enää hauskaa - hauskuus piilee juuri siinä, että tekeminen on omaehtoista, ei pakotettua ja väkinäistä.

Do not follow your passion - artikkeli tarjoaa erilaisen vastauksen. Artikkelin lainaamien tutkimusten mukaan ihmiset ovat yleensä tyytyväisimpiä työhönsä, kun kourallinen perusasioita on kunnossa. Näitä ovat:

• kohtuullinen toimeentulo kohtuullisen vakaissa työoloissa
• kohtuullisen hyvä työilmapiiri eli ok työkaverit ja pomo
• kohtuullisia mahdollisuuksia itsensä kehittämiseen eli koulutusta ja jonkun verran uuden oppimista 
• kohtuullisen mielekäs työnkuva - miksi hommaa tehdään. 

Kuten näkyy, avainsana kaikissa on "kohtuullinen". Harvan työ on jännää ja ihmeellistä ja kiehtovaa ja valloittavaa, ainakaan koko ajan. Kunhan se on sitä edes joskus, ja muulloin "kyllähän tää menee"-tasoa. Jännittävästi kohtuus ei kohdistu finanssieliittiin, koska toimitusjohtajia ja huippuosaajia pitää aina motivoida monisatakertaisella rahalla kuin muita.

Harmi kyllä tavallisille tallaajille edes tätä kohtuullista tasoa ei sitten GFC:n eli global financial crisis' in ole Suomessa tarjoiltu. YT-neuvottelut lurkkivat oven takana, jokainen leikkaa ja säästää. Yksityiset eivät saa urakoita tai investointeja, kun euroon sidotulla valtiolla ei ole taloudellisia mahdollisuuksia käynnistää yhtään minkäänlaisia hankkeita.  Työilmapiiri kiristyy. Omasta työpaikasta pitää kilpailla, sen pysyvyyteen ei voi luottaa. Ja meille myydään tällaista maailmaa lisää väittämällä, että se on ainoa vaihtoehto, koska muuten hukka perii, inflaatio syö talouskasvun, elintaso romahtaa.

Minä haluan hyvän elämän, jossa ei tarvitse koko ajan juosta lujempaa pysyäkseen paikallaan. Mielenkiinnolla odottelen, mitä tapahtuu Islannille, joka ajaa rahareformia eli yksityispankkien nykyisen rahanluontioikeuden poistoa ja oikeuden siirtoa valtion keskuspankille. Jos uudistus menee läpi, Islanti pystyisi panostamaan poliittisesti ja demokraattisesti valittujen kohteiden rahoittamiseen, kuten koulutukseen, terveydenhuoltoon ja tutkimukseen kyselemättä lupia pankeilta, olematta luottoluokitusten orja ja maksamatta pankeille korkoa kaikesta. Ehkä Islannista tulee kestävä hyvinvointiyhteiskunta, jonne suomalaistenkin kannattaa suunnata töitä etsimään.

Alla kuvia, miltä hyvä elämä itselleni näyttää. Perthiä uudistetaan parhaillaan määrätietoisesti viihtyisyys ensisijaisena arvona. Täällä se tarkoittaa enemmän istutuksia ja vihreyttä kaupunkiin, katutaidetta ja värikkyyttä, enemmän palveluja kuten kahviloita, ravintoloita ja tapahtumia, ja yleensäkin sellaista kaupunkitilaa, johon ihmiset haluavat tulla oleilemaan ja näkemään lajitovereitaan.

Paikallinen purilaisketju Grill'd lahjoittaa jokaista ostosta vastaan rahaa asiakkaan valitsemalle paikalliselle hyväntekeväisyysjärjestölle. Järjestöt vaihtuvat joka kuukausi, äänestys tapahtuu ostoksen mukana saadulla pullonkorkilla.

Perthiläiset rakastavat kahviloita ja niitä on joka kaupunginosassa. Kahvilakatuja kutsutaan nimellä coffee strip ja asunnon arvo määräytyy osittain sen mukaan, miten lähellä coffee strip'iä se on, ja miten hyvä kyseinen coffee strip on Perthin arvoasteikossa.

Erään kaupunginosakirjaston kahvila.

Perthin keskustaa, Murray Street Mall.

Perthin keskustaa: Forrest Place, keskusrautatieasema vastapäätä.

Alla Perthin uudistettua keskustaa eli asematunnelin seutua.

Kansa, joka pimeydessä vaeltaa

Valo on asia, jota ei mielestäni suomalaisessa kaupunkisuunnittelussa huomioida juuri lainkaan. Ainakaan tämä huomiointi tavalliselle kansalle näy. Uudemmilla alueilla panostetaan jonkin verran valaistussuunnitteluun sikäli, että merkkikohteita kuten siltoja tai puita valaistaan kohdevaloilla. Kuitenkin maailman pisimmän pitkän ja kylmän ajanjakson kolkassa - Skandinaviassa - olettaisi, että valo puhuttaisi ja kiinnostaisi paljon enemmän.

Kun valaistussuunnittelusta puhutaan arkkitehtuurin yhteydessä, yleensä puhutaan valotehosta ja valon sävystä, sekä nykyään myös energiansäästöstä. Katuvalaistuksessa sanelevat lamppujen pitkäikäisyys, huoltovapaus sekä riittävän turvallinen valomäärä eli ei pitkiä pimeitä taskuja kaduille.

Oma suosikki-inhokki-säästökohteeni ovat lukukausimaksujen lanseerauksen lisäksi katuvaloista säästäminen. Katuvalot eivät todellisuudessa ole kovin kummoinen kuluerä, sillä katulamput kestävät vuosia, eikä yksi lamppu käytä läheskään niin paljoa sähköä kuin vaikkapa normitelkkari tai jääkaappi.  Silti jostain syystä Suomeen on iskostunut usko, että jos vain ulkotiloja valaistaisiin vähemmän - vaikka joka toinen katulamppu sammuttamalla -, päästäisiin tästä ikuisesta juustohöyläkierteestä ja velkaorjuudesta. Ei päästäisi. Istuttaisiin vain pimeämmässä, entistä surkeampina.

Kovin pitkälle ei vielä ole tultu siinä, että ulkotila suunniteltaisiin valon ehdoilla, tai edes valaistus päällimmäisten keskittymiskohteiden joukossa. Silti jokainen suomalainen tietää, miltä valon puute eli kaamosmatala tai peräti kaamosmasennus tuntuu. Ahdistaa, masentaa, väsyttää, energiatasot ovat nollissa.

Olen Australiaan muuton jälkeen tullut vankkumattomaan tulokseen, että ilman riittävää valoa eläminen ei kertakaikkiaan ole ihmisiä varten. Ja riittävää valoa eivät ole muutama hehkulamppu kotona ja äärimmäisen rumaa teollisuusvaloa heittävät oranssit tielamput, jotka värjäävät talviyön taivaankin sairaalloisen oranssinharmaaksi.

Aiheeseen liittyvä kirjavinkki scifin ystäville: Chris Beckett'in Dark Eden (2012), ei tietääkseni suomennettu, mutta helppoa englantia. Kirja kertoo vieraalle planeetalle haaksirikkoutuneiden ihmisten jälkeläisistä viisi sukupolvea haaksirikon jälkeen. Planeetalla ei ole aurinkoa, ja ainoa valonlähde ovat Linnunradan tähtivyön lisäksi geotermiset puut, jotka pumppaavat laavaa maankuoresta ja hohtavat bioluminesenssiä valoa.

Pieni siirtokunta on jumissa ilman kivikautista kummempaa teknologiaa geotermisessä laaksossa, koska muualla planeetalla on liian pimeää ja kylmää. Kirja on myös vertauskuva uskonnon synnystä, eli kaikin puolin kiinnostavaa tarinaa. Mutta itselleni päällimmäiseksi jäi ajatus: tällaista olisi, jos kaamostalvi jatkuisi ikuisesti. Ei kovin houkuttelevaa.

Pomoni täällä Australiassa väittää, että Ruotsissa on rakennusmääräys, jonka mukaan kaikissa julkisissa rakennuksissa on oltava tietyn valotehon verran valoa saatavilla itsemurhien ehkäisyä varten. Ajatus siis on, että julkissektorilla on vastuu ihmisten hyvinvoinnista, joka syntyy valon tai valon puutteen kautta. Itse en ole googlauksesta huolimatta löytänyt tällaista valomääräystä, mutta ajatus on kiinnostava.

Syyskuussa 2014 julkaistiin itävaltalainen tutkimustulos, jonka mukaan auringonvalolla on pieni mutta tilastollisesti selvä yhteys itsemurhiin. Nimittäin aurinkoinen päivä pitkähkön pimeän/harmaan jakson jälkeen näyttää olevan päivä, jolloin ihmiset herkemmin ajautuvat itsemurhaan, ja keväisin tehdään enemmän itsemurhia kuin muina aikoina. Tutkimuksessa huomattiin myös, että mitä pidempään aurinkoista on riittänyt, sitä harvemmat ihmiset päätyvät tähän epätoivoiseen tekoon. Yksinkertaistaen: mitä pidempään on pimeää, sitä isompi shokki valoisa aika joillekin on - ja mitä pidempään on valoisaa, sitä paremmalla tuulella ihmiset keskimäärin pysyvät.

Tutkimuksessa otettiin huomioon mahdollisuus, että ehkä valo sinällään ei ajaisi itsemurhaan, vaan se, että aurinkoisina aikoina elämänpiiri yleisesti vilkastuu; ehkä masentuneet masentuvat lisää, koska kaikilla muilla menee hyvin. Tutkijat tulivat kuitenkin lopputulemaan, että nimenomaan valo aktivoi ja lisää energiaa, eli ikävä kyllä joillekin energiabuustaus antaa sysäyksen toteuttaa se viimeinen niitti.

Voisiko tätä kevätshokkia estää? Ehkä lisäämällä valon määrää ympäri vuoden? Itse olen intohimoinen ulkovalaistuksen kannattaja, maksaa se sitten vähän lisää verovaroista tai ei. Taatusti tähänkin löytyisi hyviä uusia energiansäästökikkoja, kun vain Suomen parhaat aivot saataisiin asiaa oikein kunnolla tutkimaan ja kehittämään yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa.

Ihmettelenkin, miksei Suomi ole valaistussuunnittelun ja valaistus- (ja energia-)asioiden johtava asiantuntija, kun pitkä pimeä talvi tähän luonnollisesti meitä tyrkkii? Vai annetaanko Suomessa liian helposti periksi tälle luonnonvoimalle asenteella "talviunilla se on muukin luonto, mitä turhia lamppuja rakentelemaan".

Väitöskirjaani varten lukema aineisto on tähän mennessä antanut aihetta olettaa, että ulkotiloissa oleskellessa ihmisiä miellyttävät mm. vuorokauden- ja vuodenaikojen vaihtelun seuraaminen. Eli luonto ja sen kiertokulku sinällään, mutta myös erilainen valo eri aikoina. Olen esimerkiksi bongannut artikkeleita, joissa tylsä, betoninharmaa alue muuttuu viihtyisämmäksi kulkijoiden mielestä, kun sen valaistukseen panostetaan iltaisin.

Jos olisin Suomea johtava diktaattori, määräisin, että kaikki julkiset sisätilat, alikulkutunnelit, kadut ja muut teollisuusvalon tai pimeän taskut tulee valaista luonnonvalon kaltaisiksi valotehon ja valon sävyn suhteen. Tai vähintään kaikkialle tulisi lisätä rutkasti kiinnostavia valaistuja yksityiskohtia ja valotaidetta silmälle ja mielelle kiintopisteiksi.

Seuraavaksi määräisin, että ulkotilojen suunnittelussa sekä valo että kasvillisuus nostetaan arkkitehtuurin rinnalle tasavertaiseen asemaan - ihmeellisetkään wow-arkkitehtuurimuodot tai coolit designit eivät tee vaikutusta muihin kuin toisiin arkkitehteihin, jos ympärillä ei ole muuta kuin asfalttia ja betonia eli henkistä autiomaata. Sen jälkeen voitaisiinkin palata demokratiaan, sillä urani diktaattorina olisi (minulle riittävän) tuloksekkaasti ohi.

Yllä ja alla: teos Montrealin vuosittaisilta valotaidefestivaaleilta Luminotherapie eli valoterapiaa.

 Yllä: osa tilataideteoksesta Scattered Light (Jim Campbell), Madison Square Park, New York.

Yllä: konseptikuva aurinkovoimalla toimivasta bioenergiavoimala-valotaideteoksesta: pömpeleiden sisällä elävä levä tuottaa biopolttoainetta mm. autoihin valon ja hiilidioksidin voimalla. Levän tarvitsema valo hohtaa pömpeleistä öisin. Voimala ei ole vielä olemassa.

Raha kasvaa puissa

Luen parhaillaan the Environmental Psychology – julkaisua väitöskirjaani varten. Akateeminen lehti julkaisee tutkimustuloksia nimensä mukaisesti ympäristöpsykologian alalta. 

On suorastaan kummallista, että Suomessa moisesta alasta ei tunnuta tietävän tuon taivaallista, tai jos tiedetään, tuloksista ei näytetä paljoa piitattavan kaupunkisuunnittelussa.

Liekö syynä raha, tiedonpuute vai mikä, mutta suomalaisissa kaupungeissa olisi rutkasti parannettavaa viihtyvyyden näkökulmasta, kun ympäristöpsykologian tutkimat perusteemat valo/valaistus, luonto/luonnonläheisyys ja virikkeiden (katseltavien ja koettavien uniikkien yksityiskohtien) runsaus otetaan mittatikuiksi.

Tähän mennessä lukemani artikkelit käsittelevät kaikenlaisia ympäristön kokemiseen liittyviä teemoja, kuten valon ja valaistuksen vaikutusta mielialaan; luonnon stressinlievitysominaisuuksia, ostoskadun puiden vaikutusta ostoskäyttäytymiseen (vaikutusta on, kyllä vain!) ja työpisteen kustomoinnin vaikutusta keskittymiskykyyn töissä.

Jokainen suomalainen todennäköisesti allekirjoittaa väitteen, että mieli parenee, olo kohenee ja stressi lievittyy luonnon keskellä. Tämä on varmaan osasyy sille, miksi niin moni rakastaa kesämökkeilyä ja etenkin mökillä saunomista.

Mökin sauna on suorastaan rentoutumisen temppeli sikäli, että siinä yhdistyvät saunomisen fyysinen nautinto, sekä luonnon katselun (ikkunasta tai saunan kuistilta) ja kokemisen (järvessä uiminen ja peseytyminen) tuottama mielihyvä ja stressinpoisto.

Luonnon hyvinvointivaikutuksille on itse asiassa kymmenien, ellei satojen tutkimusten ja artikkelien verran näyttöä: verenpaine laskee, sydämensyke hidastuu, keskittymiskyky palautuu/parenee, sekä mieliala yleisesti kohenee luonnossa oleskelun seurauksena. Lukemissani artikkeleissa muuttujista oli poistettu liikunnan sinällään tuoma hyvä olo, eli luonnossa vaeltelu ja kivellä istuskelu eivät vaadi fyysistä rehkimistä (urheilua) parikseen toimiakseen stressinpoistajina.

Eräs tutkimus (Ryan et al. 2010, University of Rochester) havaitsi, että ihmiset kokevat olevansa ”eniten elossa” silloin, kun he liikkuvat luonnossa. Jo 20 minuuttia luonnossa liikkumista per päivä sai koehenkilöt kokemaan itsensä energisemmiksi ja eläväisemmiksi kuin sisätiloissa / pelkissä betonikaupunkioloissa pörränneet.

Tämä on sikäli helppo uskoa, että kun on ympäröity kaikenlaisella monenkirjavalla elävällä olennolla aina kasveista villieläimiin, oma elossaolokin tuntuu jotenkin vahvemmin ja arjen huolet liudentuvat. Ainakin omaan mieleensä pystyy keskittymään eri tavalla kuin toimistossa tietokoneen ääressä, kotona nälkäisenä päivällistä kokatessa tai telkun ääreen lösähdettyään.

Ehkä jopa odottamattomia tuloksia löytyi kahdesta tutkimuksesta: toisen mukaan elävän luonnon katselu rauhoittaa stressitilanteessa, mutta digitaalisen (tv-)luonnon katselu ei (Kahn et al. 2008, University of Washingon). Toisen tutkimuksen mukaan puolestaan ihmiset käyttävät enemmän aikaa ja rahaa ostosalueilla, joilla on puita ja muita hoidettuja istutuksia (Wolf 2007, Green Design).

Stressitutkimuksessa opiskelijoita testattiin niin, että näitä pyydettiin tekemään tehtäviä tutkimushuoneessa, jossa oli joko ikkuna tai tv-ruutu. Tv-ruutu näytti videokuvaa samasta luontonäkymästä, joka ikkunasta näkyi. Kolmas testiryhmä teki tehtäviä ilman ikkunaa tai tv-ruutua, ja kaikki tutkittavat varustettiin sydämensykemonitoreilla.

Ikkunallisessa huoneessa työskennelleiden opiskelijoiden sydämensyke pysyi matalammalla ja palautui stressaantumisen jälkeen nopeammin kuin muissa huoneissa työskennelleillä. Telkkarihuoneessa opiskelijat kyllä katsoivat ruutua yhtä kauan kuin ikkunan äärellä olijat ikkunaa, mutta heidän sykkeeseensä eli stressinlievitykseen ruutu ei auttanut. 

Itse asiassa ruudun katselu oli yhtä vaikutuksentonta kuin tyhjän seinän katselu stressinlievitysmielessä: telkkarin ääressä työskentelijät siis vain hukkasivat aikaa ruudun tuijotukseen, saamatta siitä luonnon hyvinvointivaikutuksia irti.

Ostoskatu/ostoskeskustutkimuksessa tutkijat haastattelivat ihmisiä kyselylomakkeiden kanssa joko tutkimuskohteena olevissa tiloissa, tai näyttämällä tiloista kuvia. Ihmisiä pyydettiin antamaan arvosana ostoskaduille, joista ensimmäisessä ei ollut lainkaan puita, toisessa oli harvakseltaan pienikokoisia puita kadunvarressa, ja kolmannessa oli tuuhealatvuksisia, kunnolla varjostavia puita. Lisäksi tutkittiin, paljonko ihmiset käyttivät kullakin alueella rahaa kolmessa tuotekategoriassa, eli joka alueelta kartoitettiin samat tuoteperheet.

Tulokset osoittivat, että mitä isompia puita ja paremmin hoidettua kasvillisuutta, sitä pidempään tilassa viihdyttiin ja sitä parempi arvosana sille annettiin. Puuttomat kadut saivat asteikolla 1-5 keskiarvosanan 1.5, kun vehreimmät, parhaiten hoidettujen oloiset kadut saivat keskiarvosanan 4. 

Mitä vihreämpi kaupunkitila, sitä enemmän rahaa siellä myös kulutettiin, ja paikan päälle oltiin haastattelujen mukaan valmiita tulemaan kauempaakin. Tutkimus tehtiin USA:ssa.

Että tästä kuuma vinkki kaikille ostoskeskusten ja ostoskatujen suunnittelijoille Suomeen. Maisemoikaa ne – etenkin talvisin ankeat ja autiot – kävelykadut, torit ja muut asfaltti/betoni/räntäkourut vaikka erilaisilla runsailla, monipuolisilla ikivihreillä ja kestojouluvaloilla, ja saatte paikalle porukkaa kuin pipoa ja rahaa kuin hunajaa.

Kolmas lukemani tilastotutkimus osoitti, että ainakin täällä Perthissä ihmiset ovat valmiita maksamaan enemmän talosta, jos sen tontilla – mieluiten etupihalla – on täysikasvuinen, tuuhealatvuksinen puu. Ero kauppahinnoissa oli jopa kymmenentuhatta dollaria, kun kaikki muut asuntokauppaan vaikuttavat tekijät oli eliminoitu.

Puut ja kasvillisuus eivät siis tuota pelkästään happea ja virikkeellistä katseltavaa vuodenaikojen vaihtumisineen, vaan saattaa jopa olla, että raha kasvaa puissa.

Kaupungissa asuminen on tutkitusti stressitasoa nostavaa, kun taas luonnon kokeminen rauhoittaa. Kaupunkiluontoa tarvitaan rutkasti enemmän, jotta urbaaniin nykyelämään saadaan tasapainoa. Kuvassa Central Park (Perth), mahtipontisesta nimestään huolimatta vain pieni ruohokeidas keskustassa - mutta sitäkin suositumpi lounaseväiden syöntipaikka. Kuva (c) Panoramio. 

Ihmisen luonnollinen elinympäristö

Väitöstutkimukseni keskeinen kysymys on: millaisessa (kaupunki)ympäristössä ihmiset viihtyvät ja miksi?

Tähän vastaaminen on vaikeampaa kuin miltä kuulostaa. Keltä kysytään, ketä kuunnellaan? Arkkitehdeilla ja suunnittelijoilla voi olla aivan eri käsitys kuin alueen asukkailla, opiskelijoilla, työssäkäyjillä tai turisteilla. Voinko lähteä tekemään galluppia kaduille tai lähetellä tuhansia sähköpostikyselyjä? Tuskin, koska miten ehtisin tämän kaiken tehdä ja analysoida? Miten kysely laaditaan, ettei vastausvaihtoehdoilla vääristä tuloksia?

Yritän tutkimuksessani lähestyä asiaa monesta eri kulmasta kattaakseni mahdollisimman laajan mielipidekentän.

Täältä Perthin päästä tutkimukseni osaksi tullee oma asuinalueeni. Claisebrook, missä asumme, on uusi kerrostaloalue muuten omakotitalovoittoisessa Perthissä. Täkäläisille perinteisesti muu kuin omakotitalo, tai hätätapauksessa rivari (town house tai terrace house), ei ole ollut oikea Koti. Claisebrookin, entisen teollisuusalueen muuntamisen tavoite on ollut vakuuttaa perthiläiset siitä, että kerrostaloasuminen on ihan varteenotettava vaihtoehto omakotiasumiselle. 

Claisebrook on mielestäni hienosti onnistunut tavoitteessaan siinä mielessä, että seutu on yksi Perthin tavoitelluimpia asuinalueita (hinnoilla mitaten). Vartin kävelymatka tai kahden minuutin ilmainen junamatka keskustaan ovat valttikorttien joukossa, mutta niin ovat arkkitehtuuri ja katunäkymätkin. Alue on suoraan ympäristöpsykologian oppien mukaan suunniteltu - en ole vielä ottanut selvää, että tarkoituksella vai tahattomastiko. 

Ympäristöpsykologia on oppiala, joka tutkii ympäristön vaikutusta ihmisen mielentilaan. Ala on suhteellisen uusi, mutta sen tutkimustulosten mukaan ihmisiä yleensä ympäristössä miellyttävät vaihtelu, vihreys, yllätyksellisyys, uniikit yksityiskohdat ja inhimillinen mittakaava. Tämä nyt ei kauhean vaikeaa ole uskoa tai itsekin päätellä, sillä samat asiat ovat tärkeitä eläinten keinotekoisen elinympäristön (eläintarhat ym.) suunnittelussa: olennaisia ovat virikkeet, aktiviteetit ja luonnollisen elinympäristön kaltaisuus. 

Claisebrookissa oppeja on sovellettu hienosti. Alueella on runsaasti vihreää sekä hoidettujen puistojen että tienreunuspuuston ja pensaiston muodossa. Asukkaat lisäävät oman antinsa vehreyteen, sillä suurimmalla osalla on ruukkupuita ja -kukkia parvekkeilla ja terasseilla. Keväisin kukkaloistoa on kaikkialla, muina vuodenaikoina leveälatvuksiset puut tarjoavat viilentävää varjoa. Alue on jalankulkija- ja pyöräilijäystävällinen: pyörätie mutkittelee matalasti kumpuilevassa maastossa talojen välissä pujotellen, puistojen halki. Mitä on seuraavan mutkan takana? Silmä seuraa reittiä, mieli nauttii retkestä.

Talot on suunniteltu niin, että rivitaloissakin jokaisella asunnolla on erilainen julkisivu. Monotoniaa on suorastaan uskonnollisesti vältetty ja historiasta on lainailtu vaikutteita ja elementtejä avokätisesti.

Lasia, terästä ja harmaata betonia on täältä turha etsiä. Julkisivut ovat rappausta ja tiiltä takorautaportein, Italian ja Ranskan kaduilta liberaalisti lainaillen. Se vähä rakennushistoria, mitä alueella luonnollisesti on (tiiliset teollisuushallit, entiset leipomot, autokorjaamot ja teurastamot) on muutettu loft-asunnoiksi alkuperäiset julkisivut säilyttäen.

Mutta mistä tietää, edustaako Claisebrook millään tavalla ihmisten "luonnollista elinympäristöä"? Miten se edes määritellään? Onko luonnollinen elinympäristömme kenties Afrikan hautavajoamassa, mistä ihmislaji on kotoisin? Vaiko kaikkialla ja missä tahansa, kuten ihmisten levittäytyminen ympäri palloa todistaa? Miten paljon painoarvoa ylipäätään pitäisi antaa biologisille tekijöille ja vaistoille, kun ihmismieli toimii paljon monimutkaisemmalta pohjalta - vaikuttajina muun muassa tausta, toiveet, pelot, aiemmat kokemukset, luonteenpiirteet?

Itse ajattelen, että ihmisten "luonnollista elinympäristöä" ei yhtenä tiettynä paikkana voi määritellä. Mutta luonnolliseen elinympäristöön kuuluvia elementtejä voi. Me kaikki tarvitsemme vettä, ruokaa ja suojaa.

Puut ja muu kasvillisuus tarjoavat varjoa, näkösuojaa, happea ja ruokaa. Vesielementit miellyttävät, koska veden äärellä asuminen on ihmisille yhtä tärkeää kuin eläimille. Ympäristön yllätyksellisyys ja yksityiskohtien rikkaus käy sekin järkeen, koska mitä enemmän ympäristössä on tutkittavaa, sitä enemmän ruokavaihtoehtojakin siellä saattaa piillä. Ja ihan vain katseltavaa uteliaisuutta tyydyttämään. Niinpä ei olekaan yllätys, että ympäristöpsykologian(kin) tulosten mukaan ihmiset tyyntyvät luonnon helmassa: stressi purkaantuu, mieli vapautuu, olo paranee.

Ympäristön yllätyksellisyys, omaperäisyys ja katseenvangitsijat on aihealue, jota aion tutkia pidemmältikin. Kuten sanottua, ympäristöpsykologian mukaan ihmiset tarvitsevat virikkeitä eli uutta nähtävää ja tutkittavaa siinä missä eläimetkin. Ympäristötaide ja Suomessakin nousussa oleva prosenttiperiaate (yksi prosentti rakennuskustannuksista käytetään taiteen hankintaan rakennuksen julkisivuun, sisälle ja/tai pihaan) ovat ympäristöpsykologiaan nojaten askel oikeaan suuntaan. Perthissä asia on oivallettu myös:

Olen viime aikoina lukenut liudan englanninkielisiä artikkeleita kampussuunnittelusta, sillä osa väitöskirjaani on tutkia tiettyä asuin- ja oppilaitosaluetta Suomessa. Artikkelit ovat pääosin lehdistä Forbes sekä Travel+Leisure ja koostuvat toimittajien listauksista (eri asiantuntijoita kuunnellen), mitkä maailman kampusalueista ovat kauniita/viihtyisiä/miellyttäviä ja mitkä eivät. Kahdeksaan artikkeliin perustuvan analyysini alustavat tulokset ovat, että laajemmassa rakennuskokonaisuudessa kuten kampusalueella viihtyisyys muodostuu tai hankaloituu seuraavien seikkojen pohjalta.

Näistä pidetään:

Vehreys. Puistot, luonnonläheisyys, kasvitieteelliset puutarhat, kasvien, kukkien ja vihreyden runsaus ylipäätään.

Vaihtelu. Mahdollisuus vaellella alueella luontoa ja arkkitehtuuria ihaillen, ja löytää yllätyksiä, kuten vesielementtejä. Monipuolinen, silti yhteensointuva arkkitehtuuri joko suunnitteluaikakauden tai teeman kautta. Kiinnostavat rakennukset, joissa on yksityiskohtia, vaihtelua, koristeita.

Inhimillinen mittakaava. Riittävän lyhyet välimatkat, jotka mahdollistavat liikkumisen jalan ja pyörällä helposti ja nopeasti; riittävästi pysähdyspisteitä rakennusten välillä etäisyyksiä rikkomaan, kuten vesielementtejä, kukkatarhoja, paviljonkeja; sekä rakennusten kokeminen "oikean kokoisiksi" (ei uhkaaviksi massoiksi).

Valo. Mahdollisuus nauttia vuodenaikojen vaihtelusta, valon ja varjon leikistä, tai ympäristön valovaihteluista muuten, esimerkiksi hienoa iltavalaistusta ihaillen.

Alla: vehreys luo viihtyisyyttä ja yllätyksellisyyttä ympäristöön.

 Alla: uuden ja vanhan arkkitehtuurin yhteensointuva yhdistäminen luo uutta kiinnostavaa katseltavaa.

 Alla: luonnon ja arkkitehtuurin yhteistä historiaa. Rakennus 1800-luvun lopulta, jättiviikuna todennäköisesti samoilta ajoilta.

Näistä ei pidetä:

Monotonisuus. Toistuvuus, katseenvangitsijoiden puute; harmaat, ankeat betonijulkisivut, joissa pahimmillaan ei ole edes ikkunoita tylsyyttä rikkomaan ja vaihtelua tuomaan.

Laitosmaisuus. Monotonisten rakennusten ryhmä aiheuttaa vankila-, teurastamo- ja laitosmielikuvia ja tunteen, että paikka on jonkinlainen koneisto, ei inhimillinen oleskelutila.

Liian suuri mittakaava. Rakennusten "uhkaava" ulkoasu - ei välttämättä suuri koko sinällään, vaan laajat ikkunattomat eli linnoitusmaiset massat; sekä rakennusten välinen liian pitkä matka kävellä, laajat tyhjät kentät (kuten parkkialueet) rakennusten välillä, jotka koetaan joko tylsiksi tai uhkaaviksi.

Autojen valta.  Yliopisto- tai koulualueella halutaan liikkua jalan tai pyörällä, ja alueen tulee palvella käveleskelyä, nurmikolla istumista ja ulkosalla opiskelua. Haastateltavina oli mm. arkkitehteja ja kaupunkisuunnittelijoita, sekä opiskelijoita ja yliopistohenkilökuntaa.

Alla: artikkelien ihmiset eivät pidä liian isoista yhtenäisistä betoni- ja teräspinnoista, koska ne luovat tylsää, kone- tai laitosmaista tilaa, jossa ei ole yllätyksiä eikä katseenvangitsijoita tutkittaviksi. Sikäli luotaantyöntävyyden tunteen synty ei ole ihme, koska tyhjä, auringon paahtama kenttä tai kivimassa eivät ole kovin hedelmällisiä asuinsijoja millekään luonnontilaiselle - olivat kyseessä sitten eläimet tai ihmiset.

Yllä: esimerkkibetoniseinää, josta artikkelien haastateltavat eivät pidä. Alla aavistuksen parempi seinä, koska se elävöityy kasvillisuuden takia. Elävä luonto kiinnostaa kuollutta massaa enemmän.