Perth, Australia - hajarakentamisen mekka

Luin aamukahvin äärellä paikallislehdestä jutun, jossa käsiteltiin Perthin kaupunkikuvaa ja -rakennetta, erityisesti siitä näkökulmasta, miten levällään koko Perth on ja näyttää olevan jatkossakin.

Pethin maantieteellistä kokoa ei ensi päivinä kaupunkiin saapuessaan edes tajua, vaikka lentokoneesta avautuukin horisonttiin ulottuva matto omakotitaloja ja moottori- ja valtateitä. Perthin metropolialueella on asukkaita vajaat pari miljoonaa eli enemmän kuin kolmiossa Espoo - Helsinki - Vantaa, mutta tämä yksi kaupunkialue kattaa matkan Helsingistä Lahteen.

Jos Perth siirrettäisiin Suomeen tälle janalle, Perthin keskusta osuisi Mäntsälään, eteläisin esikaupunki Mandurah olisi Helsingissä ja pohjoisin, metropolin viimeinen lähiö tai oikeastaan kyläpahanen Two Rocks olisi puolestaan Lahdessa. Perth sijoittuu nauhana Intian valtameren rannalle, eli parempi vertaus olisi, että Perth olisi janalla Helsinki - Hanko tai Helsinki - Kotka. Eli ihan pienestä paikasta ei ole kyse, kun maantieteellisesti mittaa.

Perthin keskusta on tämän metropolin ainut iso kauppa- ja työkeskittymä mittapuuta "oikea kaupunki", ja vaikka esikaupungeissa ja lähiöissä on omat keskustansa, eivät ne yleensä ole edes Kajaanin keskustan kokoluokkaa, vaan ehkäpä mallia Iisalmi. Tosin toiset lähiöt ovat virikerikkaampia kuin toiset, koska Perth koostuu klusterista n. 150 vuotta vanhoja kyliä, jotka ovat kasvaneet yhteen aikojen saatossa ja välit on tilkitty uusilla alueilla.

Vanhoilla alueilla, kuten Victoria Park, Subiaco, Clairmont, Applecross, South Perth ja Mount Lawley, on oma viehättävä tunnelmansa perinteisten rakennusten ja puotien myötä, ja osa uusistakin seuduista on tarkoituksella pyritty rakentamaan eläväisiksi (esim. Joondalup ja rakenteilla oleva Wellard).

Osa lähiöistä puolestaan on pelkkää omakotitaloa omakotitalon jälkeen ja välissä joku hämmentävästi kaiken keskelle tyrkätty pienteollisuussalue tai hallikauppojen meri, eli ei huikean jännittävää kaupunkielämää - puhun teistä Cannington ja Kelmscott.

Perthin keskustakin on äkkiä nähty eikä se mielestäni ole yhtä vireä, laaja ja palvelurikas kuin Helsingin keskusta, paitsi kahviloiden ja ravintoloiden tarjonnan osalta, joita aussit ilokseni rakastavat. Kulttuuria, esim. taidegallerioita ja museoita ei ole nimeksikään samaa määrää kuin Helsingissä.

Samaten kaivosbuumin laannuttua Perthin keskustasta on kadonnut paljon kauppoja ja liiketiloja on tyhjillään, koska pienyrittäjillä ei ole varaa maksaa keskustan vuokria. Tästä seuraa helposti "mädän hampaan kierre", eli kun yksi liike lopettaa, lopettavat myös liikkeet ympärillä, kun asiakkaat eivät enää hakeudu kadulle, jossa ei ole yhtä paljoa tarjontaa kuin ennen.

Perthiä on kuitenkin ratkaisevasti piristetty viime vuosina ja uutta eloa ja ilmettä on keskustaan saatu mm. taidokkailla ja jättikokoisilla graffiteilla, ruukkukasveilla ja valoilla, sekä niillä joka paikassa palvelevilla kahviloilla. Pethissä on harmikseni vallalla "massiivinen on kansainvälistä" ajattelu arkkitehtuurissa, ja mitä isompi jokin uusi ehdotettu rakennus on, sitä "kansainvälisemmäksi" sitä kehutaan (eli siis toisi Perthiin turisteja, mainetta ja mammonaa).

Itse en tajua, miten mittakaavaltaan ylisuureksi pullistettu lasi- tai teräslaatikko - yleensä vielä aakean laakean tyhjän aukion keskellä - tekee Perthistä kiinnostavamman kuin sen oman historiallisen ja uniikin luonteen vaaliminen, jota mm. Fremantlen vanhasatama-kaupunginosassa sentään tapahtuu.

Perthiläisiä kammottaa täydennysrakentaminen, koska keskimäärin ihmiset haluavat asua omalla tontilla, omakotitalossa, hieman ranch- eli maatilatyyliin (on autotallit, työkaluvajat, laaja piha, muutama koira, tilaa neljälle autolle). Syntyperäiset perthiläiset eivät tunnu pitävän kerrostaloasumista oikeana kotina ja rivitalo menee nippanappa jos aivan pakko on.

Koska Perth on suhteellisessa mielessä laaja kuin Los Angeles, tietää se paljon autoilua ja ruuhkia. Lähijuna kun kulkee vain viiteen suuntaan eikä mitenkään kierrä kaikkia yli 300:aa lähiötä. Autoilun haittavaikutusten takia Perthissä yritetään tiivistää kaupunkirakennetta, mutta se tapahtuu erittäin sattumanvaraisesti, riippuen siitä, mistä grynderi eli rakennuttaja sattuu saamaan halvan palan maata. Siksipä täällä saattaa yhtäkkiä yllättäin omakotitalomaton keskeltä pilkistää rakenteilla oleva kerrostalo, kadulla, jonka lähimaillakaan ei ole palveluja saati juna-asemaa.

Asiantuntijat jyrisevät lehtien palstoilla, että ei ei ei näin, tällä saadaan vain yhteisö kääntymään entisestään tiivistämistä vastaan, kun eräänä aamuna huvilasi aidan takana myllää kerrostalotyömaa. Tiivistäminen pitäisi keskittää jo oleviin tai muodostuviin keskuksiin, eli missä jo on kauppoja ja palveluja; ja varsinkin liikenteen solmukohta eli bussi- tai juna-asema.

Nämä seudut ovat tietenkin kalliimpia suuremman arvonsa takia, eli vähemmän kiinnostavia gryndereille. Ja jostain ihmeen syystä lautakunnat jatkavat kerrostalojen hyväksymistä esikaupunkien perukoille tai jopa pienteollisuusalueille.

Suunnittelua vaikeuttaa monikerroksinen hallinto: Perthin suunnitteluun osallistuvat osavaltiohallinto, Perthin kaupunki silloin kun kyseessä on keskustaa koskeva rakentaminen, sekä paikalliset kunnanhallitukset pormestareineen kaikkialla muualla. Kukin pormestari kilpailee parhaista kunnallisveronmaksajista muita vastaan, mikä ei ole omiaan lisäämään yhteistyötä alueiden välillä. Myös Australian valtionhallinnolla on sanansa sanottavana isoimpiin hankkeisiin (moottoritiet, junaradat, lentokenttä), joita se osarahoittaa.

Jos olet aikeissa muuttaa Perthiin tai tulla käymään, varmista, että majoituksesi lähellä on juna-asema. Tai edes bussi. Mikäli tiedossa on runsaasti asiointia keskustassa, suosittelen asumaan Free Transit Zonella (FTZ) eli City of Perthin alueella (kartan saa Transperthin nettisivulta), jossa busseissa saa matkustaa ilmaiseksi. Junatkin ovat FTZ:lla ilmaisia, mutta tällöin pitää olla hallussa Transperth-matkakortti, vaikkei sitä tarvitsekaan lipunlukijaan piipata.

Jos tutustuminen Australian kaupunkisuunnitteluun tai toimistotyöelämään ylipäätään kiinnostaa - humoristisesta näkökulmasta - suosittelen lämpimästi aussisarjaa Utopia, joka kertoo kuvitteellisen Nation Building Authorityn eli Suurhankeviraston arjesta. Sarjassa käsitellään jokseenkin jokainen aussijulkishallintoon liittyvä klisee ja ongelma, kieli poskessa. Jos pidit brittisarja Konttorista, Utopia saattaa iskeä nauruhermoon ainakin ajoittain.

Perth parhaimmillaan.

Perth vähemmän parhaimmillaan.

Nation Buidling Authority´n Tony (toimitusjohtaja) yrittää jälleen kerran ratkoa väistämätöntä byrokratiaongelmaa kaavoitushankkeessa. Utopia-tv-sarjasta.

Elintaso, elämänlaatu ja hyvä elämä

Hyvä elämä. Elintaso. Elämänlaatu.

Tämänkertainen aihe ei liity suoraan kaupunkisuunnitteluun, mutkan kautta kylläkin. Seuraa tajunnanvirtaa aiheesta ovatko hyvä elämä, elintaso ja elämänlaatu sama asia tai keskenään vaihtoehtoisia termejä? Onko näillä aiheilla edes tekemistä toistensa kanssa, siitä huolimatta, että ne äkkiseltään kuulostavat samalta?

Tässäpä kysymys, jota olen väitöskirjan reunamilta pohdiskellut. Väikkärini aihe on (laajahko) "miten tehdä parempaa kaupunkitilaa". Paremmaksi tehty kaupunki juontuu oletuksesta, että ihmiset haluavat elinympäristöltään jotain nykyistä parempaa, tai että kehittämisen varaa on - kuten mielestäni on. Tämä taas kiertyy takaisin kysymykseen: millaista on hyvä elämä?

Jos odotit yksiselitteistä vastausta, nyt seuraa pettymys (elämä on). Vastausta minulla ei ole, lisää kysymyksiä sen sijaan. En osaa sanoa, liekö iän tuomaa viisastumista ja elämänarvojen kypsymistä, vai Australiaan muuton seurausta - vai kaikkia näitä -, mutta mietin nykyään usein tätä hyvän elämän käsitettä ja sisältöä.

Suomessa hyvää elämää ja elämänlaatua ei mielestäni paljoa pohdiskella eikä niille anneta arvoa, hyvinvointivaltiosta puhumisesta huolimatta. Tai tarkemmin sanoen, monipuoliselle pohdinnalle ei anneta politiikassa ja mediassa tilaa. Kaikki mitataan euroissa, muttei lainkaan siinä, millainen olo ihmisillä on tai millainen olo tulee tietyn päätöksen läpirunnomisesta. Jos tästä ja tuosta leikataan, säästetään rahaa, elintaso ehkä säilyy. Mutta säilyykö hyvä elämä? Elintaso on typistynyt tarkoittamaan ostovoimaa.

BKT:n pitää kasvaa, jotta elintaso säilyy. Kaikkien pitää painaa pidempää työuraa sekä alku-, että loppupäästä, jotta elintaso säilyy. Pitää jaksaa ilman sapattivapaita ja downshiftauksia, koska BKT kärsisi näistä, ja silloin ei elintaso säily. Kertomatta jää, että BKT mittaa rahan liikkumista. BKT:lle on hyväksi tuho kuten sota. Sodasta seuraa monta rahantekomahdollisuutta eli BKT:n kasvualuetta. Aseiden valmistus ja myynti. Jälleenrakentaminen, kaiken jo olemassa olleen korvaaminen uudella vain siksi, että se pyyhittiin olemattomiin. Tehohoito, pitkittynyt kuntoutus, lääkitys ehkä eliniäksi.

Toisin sanoen pahimmillaan BKT:n kasvattaminen on täysin vastakkaista hyvinvoinnin kasvattamiselle. Italia on päättänyt tilastoida huumekaupan ja prostituution tulot maan BKT:hen, jotta kasvukäyrä näyttää paremmalta. Mutta onko italialaisten elämä parempaa, jos siellä on enemmän huume- ja ihmiskauppaa?

Vaikka BKT:n ongelmat jättäisi huomiotta, onko elintasosta eli erilaisten fyysisten tarpeiden täyttämisen mahdollisuudesta iloa, jos se ei tarkoita todellista sisältöä, hyvää elämää? Ja mitä hyvä elämä kullekin on?

Itselleni se ei ainakaan ole rahan ja tavaran haalimista. Niitä kun ei täältä mukaansa saa kukaan. Sen sijaan uuden oppiminen, uusien ympäristöjen ja paikkojen kokeminen, ihmissuhteet, asioiden ja ympäristön ihmettely ja tarkastelu, oivallukset, pohdiskelu... näitäkään ei välttämättä mukaansa saa, mutta ainakin näistä on kiikkustuolissa iloa enemmän kuin kaapillisista muotivaatteita, meikkejä, vuosittain vanhenevia kännyköitä ja krääsää - ja mitä kaikkea tämä markkinavoimamaailma meille syöttääkään. Toki tajuan, että toisille eri asiat tuottavat iloa, mutta en vain itse pysty näkemään tavaraan perustuvaa pysyvää onnea.

Täältä Suomen ulkopuolelta käsin näyttää siltä, että suomalaisilla on kolme asetusta hyvä elämä - kysymyksen taklaamiseen. Yksi ryhmä on tyytyväisiä siihen, mitä heillä on, vaikka se sisältää arkisia murheita kuten aikaisia herätyksiä pimeässä, räntää, viimaa ja murjottavia kanssakansalaisia. Toiset masentuvat vuosikausiksi, joskus jopa itsemurhaan päätyen, kun mikään ei tunnu hyvältä, itse asiassa mikään ei tunnu miltään. Kolmannet repäisevät oikein mojovan irtioton ja lähtevät hoitamaan katukissoja Indonesiaan, tulojen romahtamisesta välittämättä (kuten Moottoripuuma-bloggaaja).

Ja sitten on niitä, jotka ovat kestotyytymättömiä, yrittämättä muuttaa asioita. Suomessa asuessa minua jurppi eritoten se, että aina joku marisee. Itsekin tähän osallistuin, enkä silloin tajunnut, miten paljon hallaa teen omalle ja muiden ololle. Työpaikoilla on aina vähintään yksi sitruunanaama (joskus se olin minä). Kotona ja kavereiden kesken valitetaan milloin sitä, milloin tätä. Aihetta kuin aihetta lähestytään helposti negatiivisen kautta ja "ei kuitenkaan onnistu"-mentaliteetilla.

Suosikki-inhokkejani marinan rintamalla ovat poliitikot ja elinkeinoelämän edustajat. Koskaan ei ole valtakunnassa kaikki hyvin, aina on jotain pielessä ja hyvinvointivaltiota pitää höylätä vähän lisää. Etenkin työttömät, opiskelijat ja julkissektorin työntekijät ovat loisia ja elättejä, joiden pitäisi "vaan mennä töihin" (joita ei ole), maksaa lukukausimaksuja (koska yritystoiminta on aina ideologisesti arvokkaampaa kuin yhteisvaroin kustannettu hyöty) tai siirtyä Yksityisfirma Tmi:lle töihin (tullakseen tuottaviksi kansalaisiksi julkissektorin elättiyden sijaan).

RAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH!

Tästä jatkuvasta kaikkien niskaan kaadettavasta urputuksesta ei seuraa mitään muuta kuin pahaa mieltä, huonoa omatuntoa, itsensä syyttelyä, katkeruutta, kateutta ja kaunaa. Haukutut ryhmät tuntevat itsensä hyödyttömiksi, tai ainakin ajautuvat asemaan, jossa itseään pitää jatkuvasti puolustaa sekä itsesyytöksiä että muiden syytöksiä vastaan. Ja sitten seuraa tällaista oloa: Norpatin sarjakuvablogi

Itse olen sitä mieltä, että itse kunkin tehtävä on pitää itsestään henkisesti huolta ja olla paras versio omasta itsestään. Keltään se ei kuitenkaan onnistu ilman muiden tukea, apua ja hyväksyntää. Jos onnelliseksi tulee sarjakuvia piirtämällä, niin sitten se on tarpeellinen ammatti. Olen perin pohjin kyllästynyt siihen (eritoten) suomalaiseen asenteeseen, että a) jos ei ole koulutustaan vastaavassa työpaikassa, on epäonnistunut; b) jos ei tee rahaa yksityisfirmassa, on epäonnistunut; c) jos ei ole koko ajan hyödyksi johonkin suuntaan, on epäonnistunut ja d) jos haluaa elämältään vain harmonista oloa, mielekästä tekemistä ja jotenkuten riittävää toimeentuloa, on epäonnistunut.

Rahajärjestelmän perusongelmiin sen kummemmin puuttumatta (rahaa ei synny kiertoon, elleivät julkinen sektori, yritykset tai yksityiset ota lainoja) olisi muistettava, että rahan perustehtävä on kiertää. Loppupeleissä on aivan sama, kuka maksaa kenenkin palkat, sillä raha palaa kulutukseen ja kiertoon, aina uudelleen. Työtön, opiskelija tai julkissektorin työntekijä ostaa samalla tavalla ruokaa ja palveluja kuin Yksityisfirma Tmi:n omistaja. Ja työpaikkoja syntyy, talous rullaa.

Luin äskettäin herättävän artikkelin, jota en ikävä kyllä löydä enää mistään. Aiheena oli: why not follow your passion eli miksi ei kannata seurata intohimoaan työelämässä. Yleensähän ohje on toisinpäin: kun vain rakennat urasi sen ympärille, mistä aidosti nautit, kaikki on hyvin. Muistin varasta kääntäen kyseinen artikkeli argumentoi, että tässä oletuksessa on saman tien kaksi, kolme asiaa pielessä.

1) Kaikilla ei ole mitään ennaltatiedettyä intohimoa. 2) Intohimo ei ylipäätään ole jotain, joka piileksii alitajunnan syövereissä löytämistä odottamassa, vaan asia, jota voi kehittää ja "lietsoa" tarkoituksella. 3) Kun intohimosta, vaikkapa leipomisesta, tulee työ, ei se välttämättä olekaan enää hauskaa - hauskuus piilee juuri siinä, että tekeminen on omaehtoista, ei pakotettua ja väkinäistä.

Do not follow your passion - artikkeli tarjoaa erilaisen vastauksen. Artikkelin lainaamien tutkimusten mukaan ihmiset ovat yleensä tyytyväisimpiä työhönsä, kun kourallinen perusasioita on kunnossa. Näitä ovat:

• kohtuullinen toimeentulo kohtuullisen vakaissa työoloissa
• kohtuullisen hyvä työilmapiiri eli ok työkaverit ja pomo
• kohtuullisia mahdollisuuksia itsensä kehittämiseen eli koulutusta ja jonkun verran uuden oppimista 
• kohtuullisen mielekäs työnkuva - miksi hommaa tehdään. 

Kuten näkyy, avainsana kaikissa on "kohtuullinen". Harvan työ on jännää ja ihmeellistä ja kiehtovaa ja valloittavaa, ainakaan koko ajan. Kunhan se on sitä edes joskus, ja muulloin "kyllähän tää menee"-tasoa. Jännittävästi kohtuus ei kohdistu finanssieliittiin, koska toimitusjohtajia ja huippuosaajia pitää aina motivoida monisatakertaisella rahalla kuin muita.

Harmi kyllä tavallisille tallaajille edes tätä kohtuullista tasoa ei sitten GFC:n eli global financial crisis' in ole Suomessa tarjoiltu. YT-neuvottelut lurkkivat oven takana, jokainen leikkaa ja säästää. Yksityiset eivät saa urakoita tai investointeja, kun euroon sidotulla valtiolla ei ole taloudellisia mahdollisuuksia käynnistää yhtään minkäänlaisia hankkeita.  Työilmapiiri kiristyy. Omasta työpaikasta pitää kilpailla, sen pysyvyyteen ei voi luottaa. Ja meille myydään tällaista maailmaa lisää väittämällä, että se on ainoa vaihtoehto, koska muuten hukka perii, inflaatio syö talouskasvun, elintaso romahtaa.

Minä haluan hyvän elämän, jossa ei tarvitse koko ajan juosta lujempaa pysyäkseen paikallaan. Mielenkiinnolla odottelen, mitä tapahtuu Islannille, joka ajaa rahareformia eli yksityispankkien nykyisen rahanluontioikeuden poistoa ja oikeuden siirtoa valtion keskuspankille. Jos uudistus menee läpi, Islanti pystyisi panostamaan poliittisesti ja demokraattisesti valittujen kohteiden rahoittamiseen, kuten koulutukseen, terveydenhuoltoon ja tutkimukseen kyselemättä lupia pankeilta, olematta luottoluokitusten orja ja maksamatta pankeille korkoa kaikesta. Ehkä Islannista tulee kestävä hyvinvointiyhteiskunta, jonne suomalaistenkin kannattaa suunnata töitä etsimään.

Alla kuvia, miltä hyvä elämä itselleni näyttää. Perthiä uudistetaan parhaillaan määrätietoisesti viihtyisyys ensisijaisena arvona. Täällä se tarkoittaa enemmän istutuksia ja vihreyttä kaupunkiin, katutaidetta ja värikkyyttä, enemmän palveluja kuten kahviloita, ravintoloita ja tapahtumia, ja yleensäkin sellaista kaupunkitilaa, johon ihmiset haluavat tulla oleilemaan ja näkemään lajitovereitaan.

Paikallinen purilaisketju Grill'd lahjoittaa jokaista ostosta vastaan rahaa asiakkaan valitsemalle paikalliselle hyväntekeväisyysjärjestölle. Järjestöt vaihtuvat joka kuukausi, äänestys tapahtuu ostoksen mukana saadulla pullonkorkilla.

Perthiläiset rakastavat kahviloita ja niitä on joka kaupunginosassa. Kahvilakatuja kutsutaan nimellä coffee strip ja asunnon arvo määräytyy osittain sen mukaan, miten lähellä coffee strip'iä se on, ja miten hyvä kyseinen coffee strip on Perthin arvoasteikossa.

Erään kaupunginosakirjaston kahvila.

Perthin keskustaa, Murray Street Mall.

Perthin keskustaa: Forrest Place, keskusrautatieasema vastapäätä.

Alla Perthin uudistettua keskustaa eli asematunnelin seutua.

Ihmisen luonnollinen elinympäristö

Väitöstutkimukseni keskeinen kysymys on: millaisessa (kaupunki)ympäristössä ihmiset viihtyvät ja miksi?

Tähän vastaaminen on vaikeampaa kuin miltä kuulostaa. Keltä kysytään, ketä kuunnellaan? Arkkitehdeilla ja suunnittelijoilla voi olla aivan eri käsitys kuin alueen asukkailla, opiskelijoilla, työssäkäyjillä tai turisteilla. Voinko lähteä tekemään galluppia kaduille tai lähetellä tuhansia sähköpostikyselyjä? Tuskin, koska miten ehtisin tämän kaiken tehdä ja analysoida? Miten kysely laaditaan, ettei vastausvaihtoehdoilla vääristä tuloksia?

Yritän tutkimuksessani lähestyä asiaa monesta eri kulmasta kattaakseni mahdollisimman laajan mielipidekentän.

Täältä Perthin päästä tutkimukseni osaksi tullee oma asuinalueeni. Claisebrook, missä asumme, on uusi kerrostaloalue muuten omakotitalovoittoisessa Perthissä. Täkäläisille perinteisesti muu kuin omakotitalo, tai hätätapauksessa rivari (town house tai terrace house), ei ole ollut oikea Koti. Claisebrookin, entisen teollisuusalueen muuntamisen tavoite on ollut vakuuttaa perthiläiset siitä, että kerrostaloasuminen on ihan varteenotettava vaihtoehto omakotiasumiselle. 

Claisebrook on mielestäni hienosti onnistunut tavoitteessaan siinä mielessä, että seutu on yksi Perthin tavoitelluimpia asuinalueita (hinnoilla mitaten). Vartin kävelymatka tai kahden minuutin ilmainen junamatka keskustaan ovat valttikorttien joukossa, mutta niin ovat arkkitehtuuri ja katunäkymätkin. Alue on suoraan ympäristöpsykologian oppien mukaan suunniteltu - en ole vielä ottanut selvää, että tarkoituksella vai tahattomastiko. 

Ympäristöpsykologia on oppiala, joka tutkii ympäristön vaikutusta ihmisen mielentilaan. Ala on suhteellisen uusi, mutta sen tutkimustulosten mukaan ihmisiä yleensä ympäristössä miellyttävät vaihtelu, vihreys, yllätyksellisyys, uniikit yksityiskohdat ja inhimillinen mittakaava. Tämä nyt ei kauhean vaikeaa ole uskoa tai itsekin päätellä, sillä samat asiat ovat tärkeitä eläinten keinotekoisen elinympäristön (eläintarhat ym.) suunnittelussa: olennaisia ovat virikkeet, aktiviteetit ja luonnollisen elinympäristön kaltaisuus. 

Claisebrookissa oppeja on sovellettu hienosti. Alueella on runsaasti vihreää sekä hoidettujen puistojen että tienreunuspuuston ja pensaiston muodossa. Asukkaat lisäävät oman antinsa vehreyteen, sillä suurimmalla osalla on ruukkupuita ja -kukkia parvekkeilla ja terasseilla. Keväisin kukkaloistoa on kaikkialla, muina vuodenaikoina leveälatvuksiset puut tarjoavat viilentävää varjoa. Alue on jalankulkija- ja pyöräilijäystävällinen: pyörätie mutkittelee matalasti kumpuilevassa maastossa talojen välissä pujotellen, puistojen halki. Mitä on seuraavan mutkan takana? Silmä seuraa reittiä, mieli nauttii retkestä.

Talot on suunniteltu niin, että rivitaloissakin jokaisella asunnolla on erilainen julkisivu. Monotoniaa on suorastaan uskonnollisesti vältetty ja historiasta on lainailtu vaikutteita ja elementtejä avokätisesti.

Lasia, terästä ja harmaata betonia on täältä turha etsiä. Julkisivut ovat rappausta ja tiiltä takorautaportein, Italian ja Ranskan kaduilta liberaalisti lainaillen. Se vähä rakennushistoria, mitä alueella luonnollisesti on (tiiliset teollisuushallit, entiset leipomot, autokorjaamot ja teurastamot) on muutettu loft-asunnoiksi alkuperäiset julkisivut säilyttäen.

Mutta mistä tietää, edustaako Claisebrook millään tavalla ihmisten "luonnollista elinympäristöä"? Miten se edes määritellään? Onko luonnollinen elinympäristömme kenties Afrikan hautavajoamassa, mistä ihmislaji on kotoisin? Vaiko kaikkialla ja missä tahansa, kuten ihmisten levittäytyminen ympäri palloa todistaa? Miten paljon painoarvoa ylipäätään pitäisi antaa biologisille tekijöille ja vaistoille, kun ihmismieli toimii paljon monimutkaisemmalta pohjalta - vaikuttajina muun muassa tausta, toiveet, pelot, aiemmat kokemukset, luonteenpiirteet?

Itse ajattelen, että ihmisten "luonnollista elinympäristöä" ei yhtenä tiettynä paikkana voi määritellä. Mutta luonnolliseen elinympäristöön kuuluvia elementtejä voi. Me kaikki tarvitsemme vettä, ruokaa ja suojaa.

Puut ja muu kasvillisuus tarjoavat varjoa, näkösuojaa, happea ja ruokaa. Vesielementit miellyttävät, koska veden äärellä asuminen on ihmisille yhtä tärkeää kuin eläimille. Ympäristön yllätyksellisyys ja yksityiskohtien rikkaus käy sekin järkeen, koska mitä enemmän ympäristössä on tutkittavaa, sitä enemmän ruokavaihtoehtojakin siellä saattaa piillä. Ja ihan vain katseltavaa uteliaisuutta tyydyttämään. Niinpä ei olekaan yllätys, että ympäristöpsykologian(kin) tulosten mukaan ihmiset tyyntyvät luonnon helmassa: stressi purkaantuu, mieli vapautuu, olo paranee.

Ympäristön yllätyksellisyys, omaperäisyys ja katseenvangitsijat on aihealue, jota aion tutkia pidemmältikin. Kuten sanottua, ympäristöpsykologian mukaan ihmiset tarvitsevat virikkeitä eli uutta nähtävää ja tutkittavaa siinä missä eläimetkin. Ympäristötaide ja Suomessakin nousussa oleva prosenttiperiaate (yksi prosentti rakennuskustannuksista käytetään taiteen hankintaan rakennuksen julkisivuun, sisälle ja/tai pihaan) ovat ympäristöpsykologiaan nojaten askel oikeaan suuntaan. Perthissä asia on oivallettu myös:

Olen viime aikoina lukenut liudan englanninkielisiä artikkeleita kampussuunnittelusta, sillä osa väitöskirjaani on tutkia tiettyä asuin- ja oppilaitosaluetta Suomessa. Artikkelit ovat pääosin lehdistä Forbes sekä Travel+Leisure ja koostuvat toimittajien listauksista (eri asiantuntijoita kuunnellen), mitkä maailman kampusalueista ovat kauniita/viihtyisiä/miellyttäviä ja mitkä eivät. Kahdeksaan artikkeliin perustuvan analyysini alustavat tulokset ovat, että laajemmassa rakennuskokonaisuudessa kuten kampusalueella viihtyisyys muodostuu tai hankaloituu seuraavien seikkojen pohjalta.

Näistä pidetään:

Vehreys. Puistot, luonnonläheisyys, kasvitieteelliset puutarhat, kasvien, kukkien ja vihreyden runsaus ylipäätään.

Vaihtelu. Mahdollisuus vaellella alueella luontoa ja arkkitehtuuria ihaillen, ja löytää yllätyksiä, kuten vesielementtejä. Monipuolinen, silti yhteensointuva arkkitehtuuri joko suunnitteluaikakauden tai teeman kautta. Kiinnostavat rakennukset, joissa on yksityiskohtia, vaihtelua, koristeita.

Inhimillinen mittakaava. Riittävän lyhyet välimatkat, jotka mahdollistavat liikkumisen jalan ja pyörällä helposti ja nopeasti; riittävästi pysähdyspisteitä rakennusten välillä etäisyyksiä rikkomaan, kuten vesielementtejä, kukkatarhoja, paviljonkeja; sekä rakennusten kokeminen "oikean kokoisiksi" (ei uhkaaviksi massoiksi).

Valo. Mahdollisuus nauttia vuodenaikojen vaihtelusta, valon ja varjon leikistä, tai ympäristön valovaihteluista muuten, esimerkiksi hienoa iltavalaistusta ihaillen.

Alla: vehreys luo viihtyisyyttä ja yllätyksellisyyttä ympäristöön.

 Alla: uuden ja vanhan arkkitehtuurin yhteensointuva yhdistäminen luo uutta kiinnostavaa katseltavaa.

 Alla: luonnon ja arkkitehtuurin yhteistä historiaa. Rakennus 1800-luvun lopulta, jättiviikuna todennäköisesti samoilta ajoilta.

Näistä ei pidetä:

Monotonisuus. Toistuvuus, katseenvangitsijoiden puute; harmaat, ankeat betonijulkisivut, joissa pahimmillaan ei ole edes ikkunoita tylsyyttä rikkomaan ja vaihtelua tuomaan.

Laitosmaisuus. Monotonisten rakennusten ryhmä aiheuttaa vankila-, teurastamo- ja laitosmielikuvia ja tunteen, että paikka on jonkinlainen koneisto, ei inhimillinen oleskelutila.

Liian suuri mittakaava. Rakennusten "uhkaava" ulkoasu - ei välttämättä suuri koko sinällään, vaan laajat ikkunattomat eli linnoitusmaiset massat; sekä rakennusten välinen liian pitkä matka kävellä, laajat tyhjät kentät (kuten parkkialueet) rakennusten välillä, jotka koetaan joko tylsiksi tai uhkaaviksi.

Autojen valta.  Yliopisto- tai koulualueella halutaan liikkua jalan tai pyörällä, ja alueen tulee palvella käveleskelyä, nurmikolla istumista ja ulkosalla opiskelua. Haastateltavina oli mm. arkkitehteja ja kaupunkisuunnittelijoita, sekä opiskelijoita ja yliopistohenkilökuntaa.

Alla: artikkelien ihmiset eivät pidä liian isoista yhtenäisistä betoni- ja teräspinnoista, koska ne luovat tylsää, kone- tai laitosmaista tilaa, jossa ei ole yllätyksiä eikä katseenvangitsijoita tutkittaviksi. Sikäli luotaantyöntävyyden tunteen synty ei ole ihme, koska tyhjä, auringon paahtama kenttä tai kivimassa eivät ole kovin hedelmällisiä asuinsijoja millekään luonnontilaiselle - olivat kyseessä sitten eläimet tai ihmiset.

Yllä: esimerkkibetoniseinää, josta artikkelien haastateltavat eivät pidä. Alla aavistuksen parempi seinä, koska se elävöityy kasvillisuuden takia. Elävä luonto kiinnostaa kuollutta massaa enemmän.

Millainen on Perth?

Perth ei ole matkailijoiden suosima kaupunki, eikä se ole erityisen tunnettu verrattuna Australian muihin isoihin kaupunkeihin itärannikolla: Sydney, Brisbane, Melbourne, Canberra. Jopa pohjois-Australian Darwin, etelän Adelaide ja koillisen Cairns taitaisivat ajaa ohi, jos esimerkiksi suomalaisia pyydettäisiin luettelemaan australialaisia kaupunkeja.

Jos Perth jostain tunnetaan, se on eristyneisyys. Perthiä sanotaan joskus maailman eristyneimmäksi pääkaupungiksi (Perth on WA:n osavaltion pääkaupunki). Väitettä en uskalla tyystin allekirjoittaa ennen kuin olen mitannut esimerkiksi Mongolian Ulan Batorin, tai Havaijin Honolulun etäisyyden muihin pääkaupunkeihin. Ei Perthkään täysin yksin Australian länsirannikolla ole, sillä WA:n osavaltiossa toki on muitakin asutuskeskittymiä, pääasiassa 10 000 - 30 000 asukkaan suuruisia.

Perth on ollut, ja osittain on yhä, sekoitus laajalle levinnyttä maalaiskaupunkia sekä amerikkalaistyylistä autokaupunkia. Maastonmuodot ohjaavat rakentamista pohjois-etelä-suuntaiseksi matoksi Intian valtameren ja noin 1000 kilometrin mittaisen Darling Scarp - kallioharjanteen väliin. Perth esikaupunkialueineen sijaitsee Swan Coastal Plain - nimisellä merenrantatasangolla, Swan River - joesta pohjoiseen ja etelään.

Toteutuneesta rakentamisesta, sekä esimerkiksi lehtikirjoittelua seuraamalla voi päätellä, että Perthissä on perinteisesti arvostettu tilantuntua ja luonnon läheisyyttä. Omakotitontteja on mieluummin kaavoitettu jopa kymmenien kilometrien päähän työssäkäyntialueista, sillä asukkaat ovat arvostaneet erityisesti merenrannan läheisyyttä, omaa pihaa, näkymiä kukkuloilta Perthin suuntaan sekä avaraa taivasta.

Perthissä on nykyäänkin selvästi havaittavissa asenne, jonka mukaan tiiviimpi rakentaminen ja kerrostalot tuovat asuinalueelle pelkkiä ongelmia. Ongelmia ei välttämättä osata edes sanallistaa, mutta ilmeisesti kerrostalot yhdistetään sosiaaliseen asuntotuotantoon, ongelma-asukkaisiin, lisääntyvään liikenteeseen, aleneviin omakotitalojen ja tonttien hintoihin, sekä yleisesti ahtauteen ja likaisuuteen.

Kerrostalon imago varattomamman kansan asumisvalintana, ja omakotitalon keski- tai yläluokkaistumisen symbolina elää edelleen. Aivan tuulesta temmattuja kaikki luulot tai oletukset eivät ole, sillä Perthissä on aiemmin tehty mielestäni melko epäonnistuneita päätöksiä rakentaa asuntotoimen kerrostaloja vanhojen puutarhamaisten omakotiesikaupunkien (kuten Maylands, Nedlands, Victoria Park) sisään yksittäisiksi "kipeiksi hampaiksi". Samoin monet yksityisetkin kerrostalot 1960-80-luvuilta kärsivät melko kulahtaneesta ilmeestä ja usein myös tuholais- kuten torakkaongelmista remonttien puutteessa.

Nyt Perthissä on käynnistynyt kuitenkin uusi kerrostalorakentamisen aalto ydinkeskustassa, sillä etenkin pääkatujen St Georges Tce/Adelaide Tce, Murray Street ja Hays Street itä- ja länsipäihin nousee upouusia kovan rahan kerrostaloja. Erityisesti East Perth on yhtä suurta tornitalotyömaata. Kerrostaloasumisen status on selvästi nousussa, ja perthiläisen kaupunkitutkija Peter Newmanin mukaan on selvää näyttöä siitä, että nuoret (noin 30-vuotiaat ja nuoremmat) alkavat valita mieluummin myös omistusasunnokseen kerrostalo-osakkeen kuin perinteisen omakotitalon omalla tontilla.

Perth laajenee edelleen, ja uusia omakotitaloalueita rakennetaan yhä nykyisen fringen eli reunamaiden taakse, mm. Butler, Ellenbrook, High Wycombe, Parmelia ja Leda. Toisaalta osa näistä kaupunginosista sijoittuu kohtuullisen luontevasti jo olemassaolevien reittien varteen, esimerkiksi listan kaksi viimeksimainittua Perthin ja Rockinghamin kaupungin välisen junaradan varteen.

Kaupunkisuunnittelussa katse on kuitenkin käännetty myös kaupunkirakenteen tiivistämiseen olevia esikaupunkialueita ja etenkin niiden keskustoja kehittämällä ja täydennysrakentamalla. Moni Perthin lähiöistä on omia historiallisia kaupunkejaan, kuten Mount Lawley, Bassendean, Guildford ja Midland.

Näissä on säilynyt myös varsin eheitä historiallisia kaupunkikeskustoja tai kylänraitteja. Nähtäväksi jää, miten historiallinen ilme ja luonne saadaan säilytettyä sinänsä tervetulleissa elävöittämis- ja tiivistämishankkeissa. Kuitenkin moni vanha esikaupunkialue on sijainniltaan ihanteellisella paikalla, olevien liikenneyhteyksien kuten lähijunan saavutettavissa, ja maineensa puolesta jo valmiiksi vetovoimaisia asuinalueena.

Jotkut hankkeet ovat kuitenkin saaneet asukkaat takajaloilleen, kuten luonnonkauniin Cottesloen uimarannan tuntumaan kaavaillut kerrostalot. Matalaan (enintään kaksikerrokseen) kaupunkimaisemaan tottuneet asukkaat ovat julistaneet avoimen sodan kaavoittajia vastaan hakemalla koko Cottesloen rantaraitin kattavaa suojelustatusta. Riita on yhä kesken, ja itse jatkan tilanteen kulun tarkkailua.

Kotikaupunkini Perth. Kuva (c) Navitas Careers and Internships.