Miten ympäristö vaikuttaa ihmiseen? Näkökulmana elämyksellisyys

Olin Suomessa luennoimassa kahdessa tilaisuudessa aiheesta "mistä ihmiset pitävät kaupunkiympäristössä ja mistä eivät". Aihe kumpuaa väitöskirja-aineistostani, jossa analysoin erilaisia mielipidekokonaisuuksia (matkailu- ja arvosteluartikkelit, nettiäänestykset, kyselytutkimustulokset). Tähän mennessä olen tutkinut amerikkalaisia ja australialaisia aineistoja.

Yksi löytämäni selkeä teema, josta ihmiset näyttävät pitävän, on muutos. Muutoksen virtaa syntyy, kun tilassa kohtaavat yksi tai useampia vaikkapa näistä: ihmiset arkipäivän puuhineen, aktiviteetit, katutapahtumat, taiteen tuomat muutokset kuten uudet teokset ja myös niiden vaihtuvuus, performanssit, flash mobit; valon ja valaistuksen muutokset vuorokauden ja vuodenajan mukaan; luonto ja sen muutokset sään ja vuodenaikojen mukaan, sekä pitkän aikajänteen muutosten kerrostuminen eli historian, rakennusperinnön ja muistojen näkyminen.

Näyttää siltä, että mitä staattisempi ympäristö on, sitä vähemmän se kiinnostaa tai herättää tunteita. Toisin sanoen: pääosiltaan elottomasta rakennusmateriaalista koostuvat laajat pinnat ja alueet - oli se sitten asfalttia eli tietä tai parkkipaikkaa, tai lasi-, betoni-,teräs-, tai tiiliseinää - eivät ole kovinkaan sytyttäviä. Ammennan tutkimuksessani myös ympäristöpsykologiasta, joka alana tutkii ympäristön vaikutusta kehoon ja mieleen. Lisäksi koukkailen elämyssuunnitteluteorian puolelle, eli mitä on elämys, miten se syntyy, ja miten suunniteltu kaupunkiympäristö voisi elämyksiä tuottaa.

Ympäristöpsykologia selittää ainakin osaltaan, miksi eloton, tyhjä pinta ei viehätä. Se ei tarjoa riittävästi virikkeitä eli kokemisen kiintopisteitä tai herättäjiä, jotta sitä jaksaisi tutkia tai millään tavalla paneutua, etenkään tunnetasolla.

Ihmisellä tutkitusti on kahdenlaista havainnointikykyä, joista toinen on aktiivinen "työfokus" ja toinen alitajuinen virikkeiden vastaanotto. Työfokusta käytetään, kun joudutaan paneutumaan johonkin: työnteko, lukeminen, tietokoneen käyttö, autolla ajo, aktiivinen kuunteleminen ja katseleminen, ym. Tämä fokus pystyy pysymään yllä vain noin 20 minuuttia - tai vähemmän, riippuen virikkeen kiinnostavuudesta. Sen jälkeen ajatus alkaa harhailla ja päiväunelmointi tai muu pohdiskelu/huolten vatvominen puskee päälle. Oma päänsisäinen maailma siis ottaa vallan sen sijaan, että pystyttäisiin kunnolla rekisteröimään ulkoisia virikkeitä.

Toinen havainnoinnin muoto on alitajuinen "virikehuuhtelu", jonka myönteistä versiota eritoten luonto tarjoaa.

Luonnossa liikkuessa tai sitä katsellessa mielen ei tarvitse tehdä töitä, mutta se silti jatkuvasti rekisteröi muutoksia, vaihtelua, liikettä, värejä, aivoja aktivoivia virikkeitä. Tämä Japanissa jopa hoidoksi määrättävä luontokylpy on luonnostaan rentouttavaa. Länsimaissakin on mitattu, että luonnon katselu ja kokeminen laskee stressitasoa: sydämensykettä, verenpainetta ja stressihormonien määrää.

Onpa sellaistakin teoretisoitu, että nykymaailmassa yleistyvät keskittymishäiriöt ja mielenterveysongelmat masennusta myöten ovat ainakin osittain kytköksissä luontoyhteyden haalenemiseen. Mieli ei enää saa jokapäiväistä tarpeellista annostaan luontokylpyä, ja aivot jäävät jatkuvasti raksuttamaan rasittavan työfokuksen ja huolten noidankehään.

Ympäristöestetiikassa, joka on oma väikkärialani, näitä tyhjiä, persoonattomia paikkoja kutsutaan epäpaikoiksi. Epäpaikka syntyy, kun ympäristö ei tarjoa virikkeitä - etenkään sitä virikekylpyä -, eikä siten pysty jäämään positiivisella tavalla mieleen.

Mikä tahansa parkkipaikka esimerkiksi on aika anonyymi ja luonteeton, vaikka ihminen toki järjen tasolla erottaisikin, että no tämä on Prisman parkkipaikka ja tämä Citymarketin. Tyhjässä tilassa ei ole syitä oleilla, koska siellä ei ole tarjolla mitään positiivista koettavaa. Enintään tarjoillaan kielteisiä tuntemuksia, kuten aineistoni kommenteista löytynyttä kyllästymistä (tämäkin samperin laaja kenttä pitää ylittää ja väistellä autoja samalla) tai peräti pelkoa (olen aika suojaton tässä, kuin koneiston liukuhihnalla tai teurastamossa).

En löytänyt tälle väitteelle ympäristöpsykologiasta lähdettä, mutta tanskalainen arkkitehti ja kaupunkisuunnittelija, kävelykaupunkien ja ihmislähtöisen suunnittelun vankka puolestapuhuja Jan Gehl uskoo, että virikkeitä tulisi kokea jopa neljän sekunnin välein.

Toisin sanoen kävelyvauhti tai hidas pyöräily on kaupungilla optimi liikkumisnopeus, jossa uuden aistimuksen ehtii huomata ja rekisteröidä sopivassa tahdissa - ei liian nopeasti, ei liian hitaasti. Liian nopea vaihtumistahti tyrmää ja väsyttää mielen, kun taas liian hidas tahti kyllästyttää. Tahti tietysti edellyttäisi sellaista kaupunkia, jossa uudenlaista nähtävää on vähän joka kolkalla. On historiaa, detaljeja, monipuolista arkkitehtuuria, värejä, kaupunkivihreää eli istutuksia ja vaihtelevankokoisia puistoja, luontoa ja eläimistöäkin; ja ennenkaikkea, on ihmisiä liikkeellä kokemassa kaikkea tätä.

Elämyssuunnittelun puolelta löytyy vielä lisää löylyä selittämään, miksi jotkut ympäristöt viehättävät ja toiset eivät. Ensin määritellään elämys (Diller, Shedroff ja Rhea 2008: Making Meaning): se on merkityksellinen kokemus, joka koetaan aistien ja tunteiden kautta ja niitä herättäen.

Kun asiaa oikein ajattelee, huomaa, että elämykset ovat itse asiassa hyvien muistojen syntymisen taustatekijä. Järkiperäisesti koetuista asioista syntyy kyllä muistikuvia (esim. kokeisiin lukeminen), mutta ei elähdyttäviä, lämpimästi vaalittuja muistoja. Vahvimmillaan elämys ravistelee, jopa muuttaa ihmisenä (vaikkapa oman lapsen syntymä). Arkisimmillaan elämys on muistelun arvoinen, mielellään uudelleen koettava hetki, jossa aistit ja tunteet sekoittuvat: vaikkapa mökillä kesäiltana saunominen.

Elämyssuunnittelijat Steve Diller, Nathan Shedroff ja Darrel Rhea ovat vuosien kyselytutkimustensa perusteella havainneet, että ihmiset voivat kokea kymmenittäin erilaisia elämyksiä, mutta ainakin 15 elämystyyppiä näyttää olevan kansallisuudesta ja kulttuurista riippumattomia. Sikäli siis, että ihmiset eri kolkilta maailmaa kokevat näitä elämyksiä melko samalla tavalla ja myös arvostavat niitä, eli kokevat niitä mielellään. Seuraa lista (eivät tärkeysjärjestyksessä, koska sellaista ei voi määritellä):

1) Saavutus. Se tunne, että on vihdoin saavuttanut jonkun isomman tavoitteensa, tai on ylittänyt itsensä, ja pystyy olemaan itsestään ylpeä. Mahdollisesti myös ihmiset ympärilläsi ovat ylpeitä.

2) Kauneus. Tunne, että nauttii kauniin asian kokemisesta, oli se sitten ääntä, kuvaa, tekstiä - musiikkia, taidetta, maisemaa, valoa, kirjallisuutta, taitoa, täydellisyyttä (vaikkapa upeasti toteutettu uuden teknologian tuote). Kauneus on katsojan silmässä, mutta kyky ja halu nauttia kauneudesta on yhteistä kaikille kulttuurista riippumatta. Huom. kaikki insinöörit ja matemaatikot, kauneus voi tutkijoiden mukaan olla myös eleganttia, eleetöntä tehokkuutta.

3) Luovuus. Tunne, että saa tuottaa ja aikaansaada omaehtoisesti jotakin omaleimaista, minkä tekemisestä nauttii. Oli se sitten taidetta, käsitöitä, blogi, kukkapenkki, patalappu, legolinna tai sorvattu palikka. Oma arvaukseni on, että lapsuus on siksi usein niin lämmöllä muisteltua aikaa, koska silloin oli huomaamattaan luova jatkuvasti keksiessään leikkejä ja uusia käyttötarkoituksia esineille. Itsensä toteuttaminen on alue, joka aikuisilla jää usein aivan liian vähälle työelämän ja arjen paineissa.

4) Yhteisöllisyys. Tunne, että kuuluu joukkoon, on omiensa parissa, on arvostettu omana itsenään ja saa osallistua samaan kuin kaikki muutkin. Kun yhdistetään saavutus ja yhteisöllisyys, on helppo hoksata, miksi vaikkapa jääkiekon MM-kisat ja niissä menestyminen on elämää suurempi juttu monelle fanille. Siinä saa tuplaten elämystä, joka moninkertautuu muiden kokiessa ja arvostaessa samaa elämystä.

5) Velvollisuus. Tunne, että tekee uskollisesti ja lojaalisti tehtävänsä, tuli mitä tuli. Tässä mielestäni piilee sotaleffojen viehätys, sillä sankarillisuus kumpuaa velvollisuudesta - uhraan oman etuni toisten hyväksi, sillä olen lojaali ja luotettava viimeiseen asti. Velvollisuus on itsensä voittamista myös sikäli, että omaa itseä kohtaan tehtävät velvollisuudet osoittautuvat lopulta palkitseviksi: vaikkapa laihdutuskuurissa onnistuminen, tai menestyksekäs kokeiden tai työhaastattelun läpäiseminen pitkän harjoittelun päätteeksi.

6) Valaistuminen. Ei välttämättä uskonnollinen tai henkinen valaistuminen, vaikka nämä vahvoja elämyksiä ovatkin. Valaistuminen on minkä tahansa asian oivaltamista, uuden oppimista ja sisäistämistä, heureka-hetki.

7) Vapaus. Tämän elämyssuunnittelijat määrittelevät "vapautena huolesta". Toisin sanoen, silloin on vapaa, kun on huoleton. Ei tarvitse juuri tällä hetkellä stressata ainakaan elannon, asuinpaikan, uhkien tai perustarpeiden täyttämisen takia. Toki jokainen elämyksen tuottaja on yksityiskohdiltaan erilainen kokijasta riippuen, ja toisille vapautta voi olla omakotitalo, kun taas toisille sitä on kiitäminen pitkin moottoritietä kesäyönä vailla määränpäätä.

8) Harmonia. Elementtien tasapaino, oli kyse sitten taiteesta, luonnosta tai omasta elämästä. Työn ja vapaa-ajan tasapaino tai jooga ovat toisille harmoniaa. Toisille sitä on harmoninen eli omaan korvaan tasapainoiselta kuulostava musiikki. Joillekin harmoniaa on sisustaminen ja puutarhanhoito, jossa osat sopivat kokonaisuuteen.

9) Oikeus. Myös reiluus, eli oikeudenmukaisuuden ja tasavertaisuuden kokemus. Tässä selitys sille, miksi Hollywood-elokuvien peruskaava eli paha saa palkkansa ja oikeus voittaa on iäti toistettu malli arvattavuudestaan huolimatta. Pahan voitto ja hyvän häviö puolestaan selittää, miksi Game of Thrones jatkuvasti järkyttää katsojia - se sotii vastaan perustavaa tarvetta kokea oikeudenmukaisuutta.

10) Ykseys. Tämä on yhteisöllisyyttä laajempi ykseyden kokemus, joko muiden ihmisten, ihmiskunnan, luonnon tai koko universumin kanssa. Henkisyys ja uskonnollisuus toimivat tällä kentällä, mutta ateistikin voi tuntea syvää yhteyttä luonnon, luonnon kiertokulun ja maailman kanssa vaikkapa talviyönä tähtitaivaan alla, tai vaelluksella tunturissa.

11) Vapahdus. Uskonnolliselta kuulostavan sanan takana on kuitenkin vapautuminen mistä tahansa emotionaalisesta paineesta, eli vaikkapa sovun tekeminen tai häpeästä eroon pääseminen. Elämyssuunnittelijoiden mukaan vapahdus on vapautumista mistä tahansa menneisyyden ahdistuksesta, olipa kyseessä sitten painonnousu (vapautus on laihtuminen tai uuden painon hyväksyminen), kunnon huononeminen (vapautus voi olla kunnon kohentaminen), tai huono päivä (vapautus voi olla suklaan syöminen).

12) Turvallisuus. Tämän elämyssuunnittelijat määrittelevät "vapautena siitä huolesta, että pian menettää jotain". Turvallisuus voi olla tunne, että on itse turvassa eikä mikään uhkaa, tai tunne siitä, että mikään ei uhkaa jotain minulle rakasta: ihmisiä, kotia, luontoa, isänmaata, arvoja. Amerikkalaiset näyttävät olevan erityisen fiksautuneita tähän elämykseen, niin paljon maa pistää rahaa armeijaan ja terrorisminvastaisiksi tarkoitettuihin toimiin eli turvantunteen tuottamiseen (hyökätään me ensin, niin pahikset eivät pääse kimppuun). Olen itse usein miettinyt, että liekö tämä syväänjuurtunutta frontier-psykologiaa, ei rajaseuduilla syntyneen kansakunnan kollektiivista pelkoa alkuperäisasukkaita ja nykyään mitä tahansa muuta ei-omaa porukkaa kohtaan?

13) Totuus. Totuus tarkoittaa myös aitoutta ja rehellisyyttä, mitkä useimmille ovat arvoja sinänsä läheisissä ihmissuhteissa - saa sekä itse olla oma itsensä, että toinen osapuoli on oikesti kuka on, teeskentelemättä. Aitous voi tarkoittaa myös tuotteiden aitoutta, mihin osin perustuu luomun ja lähiruuan suosio: niiden koetaan olevan lähempänä alkuperäistä, muuntelematonta, kuin muun tuotannon. Aitous on minusta suomalaisille erittäin rakas elämystyyppi, ja kaikenlaista muovisuutta, teeskentelyä ja epäaitoutta kartetaan jopa siihen saakka, että positiivisuus ja ystävällisyys koetaan joskus teeskentelynä - onhan se nyt aidompaa, että ketuttaa.

14) Arvostus. Tunne, että tulee huomatuksi ja tunnustetuksi omana itsenään, tai jonkun saavutuksensa vuoksi. Muut huomaavat positiivisessa valossa, ja itsestä tuntuu, että onhan heillä syytäkin huomata.

15) Ihmetys, lumo. Taianomaisuus kuvaa tätä ominaisuutta ehkä parhaiten. Lumoa ja ihmetystä voi kokea sekä luonnossa, että ihmisen rakentaman äärellä. Las Vegas värivaloineen ja jättielementteineen herättää ihmetystä, vaikkei välttämättä pelkästään ihailevassa hengessä. Lumoon ja taianomaisuuteen mielestäni perustuvat myös joulun merkitys täällä Pohjolassa, sillä hämärä tunnelmointi kynttilöin ja tuoksuin herättää arjesta poikkeavia lumoutumisen kokemuksia. Ihmetys tarkoittaa myös mysteerin kokemista, olipa kyseessä sitten henkinen tai uskonnollinen tunne, tai hyvään dekkariin uppoutuminen. Mitähän tässä on takana, miten käy, mikä on se kaiken takana oleva suurempi juoni, joka joskus ratkeaa?

Parhaimmillaan elämyksiä syntyy monta yhtä aikaa, kun niille otolliset olosuhteet täyttyvät. Vaikkapa samuraielokuvassa voivat yhdistyä kauneus, harmonia, yhteisöllisyys ja velvollisuus. Joogassa yhdistyvät ykseys, yhteisöllisyys, harmonia, kauneus ja myös saavutus ja arvostus, ehkä peräti luovuuskin. Kun ihmisten ehkäpä vahvinta kestävää myönteistä tunnetilaa, rakkautta, ajattelee, siinähän syvimmillään tapahtuvat kaikki 15 listattua elämystä yhtä aikaa tai vuorotellen.

Mutta mitä tällä on tekemistä kaupunkiympäristön ja suunnittelun kanssa? Eihän rakkautta, velvollisuutta ja sen sellaista voi arkkitehti tuottaa? Entäpä jos voi, tai ainakin mahdollistaa?

Lumoa, harmoniaa ja kauneutta voi kokea vaikuttavan, onnistuneeksi koetun tilavalaistuksen myötä. Luonto ja varmasti myös arkkitehtuurikin voi tarjota näiden lisäksi myös aitouden, yhteisöllisyyden ja ykseyden kokemuksia. Etenkin kommuunikasvimaat ja muut yhteiset puutarhatilat ovat omiaan synnyttämään myös luovuuden, saavutuksen ja arvostuksen tunteita. Tasa-arvo eli oikeus toteutuu, kun kaikilla on samat mahdollisuudet toimia ympäristössä ja laadukasta kaupunkia tehdään kaikille, ei vain rikkaille.

Entä millaisia mahdollisuuksia elämykselliseen ympäristönsuunnitteluun voisi antaa taide, sekä ns. kiinteä että performanssitaide eli hetkessä tapahtuva? Millaisia mahdollisuuksia olisi valotaiteella, kasvitaiteella, yhteisötaiteella, tai vaikka tilan esteettömyyttä ja saavutettavuutta parantavalla, useita taidemetodeja yhdistävällä taiteella?

Mutta. Eikö jokainen voisi hankkia elämykset tykönään, tarvitseeko niitä nyt aktiivisesti pyrkiä tuottamaan? Eikö se ole vähän keinotekoista? Mokomaa viihteellistymistä! Eivätkö ihmiset osaa enää tylsistyksissään olla, kysyn vaan?

Kyllä ja ei. Onnistuessaan elämys ei nimenomaan tunnu muoviselta, vaan aidolta, koskettavalta, pysyväksi muistoksi jäävältä ja usein myös henkisesti kasvattavalta eli jollain tavalla valaisevalta tai opettavaiselta. Koska elämykset antavat tunnemerkitystä elämään eli toimivat elämän merkkipaaluina  - muistoiksi muodostuen -, niiden kautta syntyy myös paikan (tai palvelun) vetovoima ja viehättävyys. Jos virikkeitä tai elämyksiä ei ole tarjolla, ihminen pakenee luontaisesti joko oman päänsä sisään aikaa viettämään, tai nykyään, kännykällä nettiin.

Esitelmän powerpoint löytyy täältä: http://www.slideshare.net/AnuBesson/presentation-savilahti-1

Alla: miksei suomalaiskaupungeissa ole piilotettua, yllättävää, urbaania ympäristötaidetta? Missä ovat taiteen aarrekartat ja löytöretket?

Yllä (c) Janet Echelman. Alla (c) Jackie Brookner. Alimpana: tekijä tuntematon.

Raha kasvaa puissa

Luen parhaillaan the Environmental Psychology – julkaisua väitöskirjaani varten. Akateeminen lehti julkaisee tutkimustuloksia nimensä mukaisesti ympäristöpsykologian alalta. 

On suorastaan kummallista, että Suomessa moisesta alasta ei tunnuta tietävän tuon taivaallista, tai jos tiedetään, tuloksista ei näytetä paljoa piitattavan kaupunkisuunnittelussa.

Liekö syynä raha, tiedonpuute vai mikä, mutta suomalaisissa kaupungeissa olisi rutkasti parannettavaa viihtyvyyden näkökulmasta, kun ympäristöpsykologian tutkimat perusteemat valo/valaistus, luonto/luonnonläheisyys ja virikkeiden (katseltavien ja koettavien uniikkien yksityiskohtien) runsaus otetaan mittatikuiksi.

Tähän mennessä lukemani artikkelit käsittelevät kaikenlaisia ympäristön kokemiseen liittyviä teemoja, kuten valon ja valaistuksen vaikutusta mielialaan; luonnon stressinlievitysominaisuuksia, ostoskadun puiden vaikutusta ostoskäyttäytymiseen (vaikutusta on, kyllä vain!) ja työpisteen kustomoinnin vaikutusta keskittymiskykyyn töissä.

Jokainen suomalainen todennäköisesti allekirjoittaa väitteen, että mieli parenee, olo kohenee ja stressi lievittyy luonnon keskellä. Tämä on varmaan osasyy sille, miksi niin moni rakastaa kesämökkeilyä ja etenkin mökillä saunomista.

Mökin sauna on suorastaan rentoutumisen temppeli sikäli, että siinä yhdistyvät saunomisen fyysinen nautinto, sekä luonnon katselun (ikkunasta tai saunan kuistilta) ja kokemisen (järvessä uiminen ja peseytyminen) tuottama mielihyvä ja stressinpoisto.

Luonnon hyvinvointivaikutuksille on itse asiassa kymmenien, ellei satojen tutkimusten ja artikkelien verran näyttöä: verenpaine laskee, sydämensyke hidastuu, keskittymiskyky palautuu/parenee, sekä mieliala yleisesti kohenee luonnossa oleskelun seurauksena. Lukemissani artikkeleissa muuttujista oli poistettu liikunnan sinällään tuoma hyvä olo, eli luonnossa vaeltelu ja kivellä istuskelu eivät vaadi fyysistä rehkimistä (urheilua) parikseen toimiakseen stressinpoistajina.

Eräs tutkimus (Ryan et al. 2010, University of Rochester) havaitsi, että ihmiset kokevat olevansa ”eniten elossa” silloin, kun he liikkuvat luonnossa. Jo 20 minuuttia luonnossa liikkumista per päivä sai koehenkilöt kokemaan itsensä energisemmiksi ja eläväisemmiksi kuin sisätiloissa / pelkissä betonikaupunkioloissa pörränneet.

Tämä on sikäli helppo uskoa, että kun on ympäröity kaikenlaisella monenkirjavalla elävällä olennolla aina kasveista villieläimiin, oma elossaolokin tuntuu jotenkin vahvemmin ja arjen huolet liudentuvat. Ainakin omaan mieleensä pystyy keskittymään eri tavalla kuin toimistossa tietokoneen ääressä, kotona nälkäisenä päivällistä kokatessa tai telkun ääreen lösähdettyään.

Ehkä jopa odottamattomia tuloksia löytyi kahdesta tutkimuksesta: toisen mukaan elävän luonnon katselu rauhoittaa stressitilanteessa, mutta digitaalisen (tv-)luonnon katselu ei (Kahn et al. 2008, University of Washingon). Toisen tutkimuksen mukaan puolestaan ihmiset käyttävät enemmän aikaa ja rahaa ostosalueilla, joilla on puita ja muita hoidettuja istutuksia (Wolf 2007, Green Design).

Stressitutkimuksessa opiskelijoita testattiin niin, että näitä pyydettiin tekemään tehtäviä tutkimushuoneessa, jossa oli joko ikkuna tai tv-ruutu. Tv-ruutu näytti videokuvaa samasta luontonäkymästä, joka ikkunasta näkyi. Kolmas testiryhmä teki tehtäviä ilman ikkunaa tai tv-ruutua, ja kaikki tutkittavat varustettiin sydämensykemonitoreilla.

Ikkunallisessa huoneessa työskennelleiden opiskelijoiden sydämensyke pysyi matalammalla ja palautui stressaantumisen jälkeen nopeammin kuin muissa huoneissa työskennelleillä. Telkkarihuoneessa opiskelijat kyllä katsoivat ruutua yhtä kauan kuin ikkunan äärellä olijat ikkunaa, mutta heidän sykkeeseensä eli stressinlievitykseen ruutu ei auttanut. 

Itse asiassa ruudun katselu oli yhtä vaikutuksentonta kuin tyhjän seinän katselu stressinlievitysmielessä: telkkarin ääressä työskentelijät siis vain hukkasivat aikaa ruudun tuijotukseen, saamatta siitä luonnon hyvinvointivaikutuksia irti.

Ostoskatu/ostoskeskustutkimuksessa tutkijat haastattelivat ihmisiä kyselylomakkeiden kanssa joko tutkimuskohteena olevissa tiloissa, tai näyttämällä tiloista kuvia. Ihmisiä pyydettiin antamaan arvosana ostoskaduille, joista ensimmäisessä ei ollut lainkaan puita, toisessa oli harvakseltaan pienikokoisia puita kadunvarressa, ja kolmannessa oli tuuhealatvuksisia, kunnolla varjostavia puita. Lisäksi tutkittiin, paljonko ihmiset käyttivät kullakin alueella rahaa kolmessa tuotekategoriassa, eli joka alueelta kartoitettiin samat tuoteperheet.

Tulokset osoittivat, että mitä isompia puita ja paremmin hoidettua kasvillisuutta, sitä pidempään tilassa viihdyttiin ja sitä parempi arvosana sille annettiin. Puuttomat kadut saivat asteikolla 1-5 keskiarvosanan 1.5, kun vehreimmät, parhaiten hoidettujen oloiset kadut saivat keskiarvosanan 4. 

Mitä vihreämpi kaupunkitila, sitä enemmän rahaa siellä myös kulutettiin, ja paikan päälle oltiin haastattelujen mukaan valmiita tulemaan kauempaakin. Tutkimus tehtiin USA:ssa.

Että tästä kuuma vinkki kaikille ostoskeskusten ja ostoskatujen suunnittelijoille Suomeen. Maisemoikaa ne – etenkin talvisin ankeat ja autiot – kävelykadut, torit ja muut asfaltti/betoni/räntäkourut vaikka erilaisilla runsailla, monipuolisilla ikivihreillä ja kestojouluvaloilla, ja saatte paikalle porukkaa kuin pipoa ja rahaa kuin hunajaa.

Kolmas lukemani tilastotutkimus osoitti, että ainakin täällä Perthissä ihmiset ovat valmiita maksamaan enemmän talosta, jos sen tontilla – mieluiten etupihalla – on täysikasvuinen, tuuhealatvuksinen puu. Ero kauppahinnoissa oli jopa kymmenentuhatta dollaria, kun kaikki muut asuntokauppaan vaikuttavat tekijät oli eliminoitu.

Puut ja kasvillisuus eivät siis tuota pelkästään happea ja virikkeellistä katseltavaa vuodenaikojen vaihtumisineen, vaan saattaa jopa olla, että raha kasvaa puissa.

Kaupungissa asuminen on tutkitusti stressitasoa nostavaa, kun taas luonnon kokeminen rauhoittaa. Kaupunkiluontoa tarvitaan rutkasti enemmän, jotta urbaaniin nykyelämään saadaan tasapainoa. Kuvassa Central Park (Perth), mahtipontisesta nimestään huolimatta vain pieni ruohokeidas keskustassa - mutta sitäkin suositumpi lounaseväiden syöntipaikka. Kuva (c) Panoramio. 

Ihmisen luonnollinen elinympäristö

Väitöstutkimukseni keskeinen kysymys on: millaisessa (kaupunki)ympäristössä ihmiset viihtyvät ja miksi?

Tähän vastaaminen on vaikeampaa kuin miltä kuulostaa. Keltä kysytään, ketä kuunnellaan? Arkkitehdeilla ja suunnittelijoilla voi olla aivan eri käsitys kuin alueen asukkailla, opiskelijoilla, työssäkäyjillä tai turisteilla. Voinko lähteä tekemään galluppia kaduille tai lähetellä tuhansia sähköpostikyselyjä? Tuskin, koska miten ehtisin tämän kaiken tehdä ja analysoida? Miten kysely laaditaan, ettei vastausvaihtoehdoilla vääristä tuloksia?

Yritän tutkimuksessani lähestyä asiaa monesta eri kulmasta kattaakseni mahdollisimman laajan mielipidekentän.

Täältä Perthin päästä tutkimukseni osaksi tullee oma asuinalueeni. Claisebrook, missä asumme, on uusi kerrostaloalue muuten omakotitalovoittoisessa Perthissä. Täkäläisille perinteisesti muu kuin omakotitalo, tai hätätapauksessa rivari (town house tai terrace house), ei ole ollut oikea Koti. Claisebrookin, entisen teollisuusalueen muuntamisen tavoite on ollut vakuuttaa perthiläiset siitä, että kerrostaloasuminen on ihan varteenotettava vaihtoehto omakotiasumiselle. 

Claisebrook on mielestäni hienosti onnistunut tavoitteessaan siinä mielessä, että seutu on yksi Perthin tavoitelluimpia asuinalueita (hinnoilla mitaten). Vartin kävelymatka tai kahden minuutin ilmainen junamatka keskustaan ovat valttikorttien joukossa, mutta niin ovat arkkitehtuuri ja katunäkymätkin. Alue on suoraan ympäristöpsykologian oppien mukaan suunniteltu - en ole vielä ottanut selvää, että tarkoituksella vai tahattomastiko. 

Ympäristöpsykologia on oppiala, joka tutkii ympäristön vaikutusta ihmisen mielentilaan. Ala on suhteellisen uusi, mutta sen tutkimustulosten mukaan ihmisiä yleensä ympäristössä miellyttävät vaihtelu, vihreys, yllätyksellisyys, uniikit yksityiskohdat ja inhimillinen mittakaava. Tämä nyt ei kauhean vaikeaa ole uskoa tai itsekin päätellä, sillä samat asiat ovat tärkeitä eläinten keinotekoisen elinympäristön (eläintarhat ym.) suunnittelussa: olennaisia ovat virikkeet, aktiviteetit ja luonnollisen elinympäristön kaltaisuus. 

Claisebrookissa oppeja on sovellettu hienosti. Alueella on runsaasti vihreää sekä hoidettujen puistojen että tienreunuspuuston ja pensaiston muodossa. Asukkaat lisäävät oman antinsa vehreyteen, sillä suurimmalla osalla on ruukkupuita ja -kukkia parvekkeilla ja terasseilla. Keväisin kukkaloistoa on kaikkialla, muina vuodenaikoina leveälatvuksiset puut tarjoavat viilentävää varjoa. Alue on jalankulkija- ja pyöräilijäystävällinen: pyörätie mutkittelee matalasti kumpuilevassa maastossa talojen välissä pujotellen, puistojen halki. Mitä on seuraavan mutkan takana? Silmä seuraa reittiä, mieli nauttii retkestä.

Talot on suunniteltu niin, että rivitaloissakin jokaisella asunnolla on erilainen julkisivu. Monotoniaa on suorastaan uskonnollisesti vältetty ja historiasta on lainailtu vaikutteita ja elementtejä avokätisesti.

Lasia, terästä ja harmaata betonia on täältä turha etsiä. Julkisivut ovat rappausta ja tiiltä takorautaportein, Italian ja Ranskan kaduilta liberaalisti lainaillen. Se vähä rakennushistoria, mitä alueella luonnollisesti on (tiiliset teollisuushallit, entiset leipomot, autokorjaamot ja teurastamot) on muutettu loft-asunnoiksi alkuperäiset julkisivut säilyttäen.

Mutta mistä tietää, edustaako Claisebrook millään tavalla ihmisten "luonnollista elinympäristöä"? Miten se edes määritellään? Onko luonnollinen elinympäristömme kenties Afrikan hautavajoamassa, mistä ihmislaji on kotoisin? Vaiko kaikkialla ja missä tahansa, kuten ihmisten levittäytyminen ympäri palloa todistaa? Miten paljon painoarvoa ylipäätään pitäisi antaa biologisille tekijöille ja vaistoille, kun ihmismieli toimii paljon monimutkaisemmalta pohjalta - vaikuttajina muun muassa tausta, toiveet, pelot, aiemmat kokemukset, luonteenpiirteet?

Itse ajattelen, että ihmisten "luonnollista elinympäristöä" ei yhtenä tiettynä paikkana voi määritellä. Mutta luonnolliseen elinympäristöön kuuluvia elementtejä voi. Me kaikki tarvitsemme vettä, ruokaa ja suojaa.

Puut ja muu kasvillisuus tarjoavat varjoa, näkösuojaa, happea ja ruokaa. Vesielementit miellyttävät, koska veden äärellä asuminen on ihmisille yhtä tärkeää kuin eläimille. Ympäristön yllätyksellisyys ja yksityiskohtien rikkaus käy sekin järkeen, koska mitä enemmän ympäristössä on tutkittavaa, sitä enemmän ruokavaihtoehtojakin siellä saattaa piillä. Ja ihan vain katseltavaa uteliaisuutta tyydyttämään. Niinpä ei olekaan yllätys, että ympäristöpsykologian(kin) tulosten mukaan ihmiset tyyntyvät luonnon helmassa: stressi purkaantuu, mieli vapautuu, olo paranee.

Ympäristön yllätyksellisyys, omaperäisyys ja katseenvangitsijat on aihealue, jota aion tutkia pidemmältikin. Kuten sanottua, ympäristöpsykologian mukaan ihmiset tarvitsevat virikkeitä eli uutta nähtävää ja tutkittavaa siinä missä eläimetkin. Ympäristötaide ja Suomessakin nousussa oleva prosenttiperiaate (yksi prosentti rakennuskustannuksista käytetään taiteen hankintaan rakennuksen julkisivuun, sisälle ja/tai pihaan) ovat ympäristöpsykologiaan nojaten askel oikeaan suuntaan. Perthissä asia on oivallettu myös:

Olen viime aikoina lukenut liudan englanninkielisiä artikkeleita kampussuunnittelusta, sillä osa väitöskirjaani on tutkia tiettyä asuin- ja oppilaitosaluetta Suomessa. Artikkelit ovat pääosin lehdistä Forbes sekä Travel+Leisure ja koostuvat toimittajien listauksista (eri asiantuntijoita kuunnellen), mitkä maailman kampusalueista ovat kauniita/viihtyisiä/miellyttäviä ja mitkä eivät. Kahdeksaan artikkeliin perustuvan analyysini alustavat tulokset ovat, että laajemmassa rakennuskokonaisuudessa kuten kampusalueella viihtyisyys muodostuu tai hankaloituu seuraavien seikkojen pohjalta.

Näistä pidetään:

Vehreys. Puistot, luonnonläheisyys, kasvitieteelliset puutarhat, kasvien, kukkien ja vihreyden runsaus ylipäätään.

Vaihtelu. Mahdollisuus vaellella alueella luontoa ja arkkitehtuuria ihaillen, ja löytää yllätyksiä, kuten vesielementtejä. Monipuolinen, silti yhteensointuva arkkitehtuuri joko suunnitteluaikakauden tai teeman kautta. Kiinnostavat rakennukset, joissa on yksityiskohtia, vaihtelua, koristeita.

Inhimillinen mittakaava. Riittävän lyhyet välimatkat, jotka mahdollistavat liikkumisen jalan ja pyörällä helposti ja nopeasti; riittävästi pysähdyspisteitä rakennusten välillä etäisyyksiä rikkomaan, kuten vesielementtejä, kukkatarhoja, paviljonkeja; sekä rakennusten kokeminen "oikean kokoisiksi" (ei uhkaaviksi massoiksi).

Valo. Mahdollisuus nauttia vuodenaikojen vaihtelusta, valon ja varjon leikistä, tai ympäristön valovaihteluista muuten, esimerkiksi hienoa iltavalaistusta ihaillen.

Alla: vehreys luo viihtyisyyttä ja yllätyksellisyyttä ympäristöön.

 Alla: uuden ja vanhan arkkitehtuurin yhteensointuva yhdistäminen luo uutta kiinnostavaa katseltavaa.

 Alla: luonnon ja arkkitehtuurin yhteistä historiaa. Rakennus 1800-luvun lopulta, jättiviikuna todennäköisesti samoilta ajoilta.

Näistä ei pidetä:

Monotonisuus. Toistuvuus, katseenvangitsijoiden puute; harmaat, ankeat betonijulkisivut, joissa pahimmillaan ei ole edes ikkunoita tylsyyttä rikkomaan ja vaihtelua tuomaan.

Laitosmaisuus. Monotonisten rakennusten ryhmä aiheuttaa vankila-, teurastamo- ja laitosmielikuvia ja tunteen, että paikka on jonkinlainen koneisto, ei inhimillinen oleskelutila.

Liian suuri mittakaava. Rakennusten "uhkaava" ulkoasu - ei välttämättä suuri koko sinällään, vaan laajat ikkunattomat eli linnoitusmaiset massat; sekä rakennusten välinen liian pitkä matka kävellä, laajat tyhjät kentät (kuten parkkialueet) rakennusten välillä, jotka koetaan joko tylsiksi tai uhkaaviksi.

Autojen valta.  Yliopisto- tai koulualueella halutaan liikkua jalan tai pyörällä, ja alueen tulee palvella käveleskelyä, nurmikolla istumista ja ulkosalla opiskelua. Haastateltavina oli mm. arkkitehteja ja kaupunkisuunnittelijoita, sekä opiskelijoita ja yliopistohenkilökuntaa.

Alla: artikkelien ihmiset eivät pidä liian isoista yhtenäisistä betoni- ja teräspinnoista, koska ne luovat tylsää, kone- tai laitosmaista tilaa, jossa ei ole yllätyksiä eikä katseenvangitsijoita tutkittaviksi. Sikäli luotaantyöntävyyden tunteen synty ei ole ihme, koska tyhjä, auringon paahtama kenttä tai kivimassa eivät ole kovin hedelmällisiä asuinsijoja millekään luonnontilaiselle - olivat kyseessä sitten eläimet tai ihmiset.

Yllä: esimerkkibetoniseinää, josta artikkelien haastateltavat eivät pidä. Alla aavistuksen parempi seinä, koska se elävöityy kasvillisuuden takia. Elävä luonto kiinnostaa kuollutta massaa enemmän.

Kaupunkiluontoa kaikille

Ihmiset arvostavat eri asioita ympäristössään riippuen iästä, sukupuolesta, kulttuuritaustasta ja tottumuksista, kirjoittaa kiinalais-yhdysvaltalainen, humanistiseen maantieteeseen erikoistunut professori Yi-Fu Tuan (Topophilia, A Study of Environmental Perception, Attitudes and Values 1974).

Tutkimusten perusteella näyttää siltä, että pääsääntöisesti ihmiset pitävät joko kasvuympäristönsä kaltaisesta maisemasta, tai  vaihtoehtoisesti aivan päinvastaisista näkymistä. Esimerkiksi vehreässä ympäristössä kasvanut voi viehättyäkin erityisesti aavikosta ja toisinpäin, tai vuorimaisemissa kasvanut avarasta merenrannasta.

Varminta on sanoa, että tuttuus luo turvallisuuden- ja yhteydentunnetta, ja toisaalta vastakohdat vetävät puoleensa. Itse pidän etenkin kukkula- ja vuorimaisemista ja korkeista metsistä, ja toisaalta rakennetussa ympäristössä melko tiiviistä katutilasta, esimerkiksi keskiaikaisista pikkukujaisista kaupunginosista. Olen pseudopsykologisoinut, että suojaa antava, sisäänsä sulkeva tila näköjään sopii itselleni paremmin kuin avara, "persoonaton" ja reunaton tila.

Kaikessa ympäristönsuunnittelussa hankalaa on valita, millaisia mieltymyksiä tai teorioita tulisi noudattaa. Se mikä sopii yhdelle, ei ehkä sovi toiselle. Kuitenkin etenkin kaupunkiympäristö on tuhansien, jopa miljoonien ihmisten koti ja yhteinen tila, joten toivottavaa olisi, että se sopisi mahdollisimman monelle myös ulkonäöllisesti, ei vain toimintojensa ja turvallisuutensa puolesta.

Mutta miten pystytään huomioimaan kaikkien tarpeita, jokainen kun on yksilö ja persoonana omien kokemustensa ja muistojensa summa?

Yi-Fu Tuan pohdiskelee teoriaa, jonka mukaan asenne (lähinnä luonnon)ympäristöä kohtaan voidaan jaotella kolmeen pääluokkaan. Tuan ammentaa tyypit amerikkalaisen psykologin W. H. Sheldonin 1940-luvun teoriasta, jonka mukaan ruumiinrakenne ja mielenlaatu/älykkyys ovat yhteydessä keskenään, toisin sanoen ihmisen luonne näkyisi jotenkin ulkonäössä.

Sheldonin ihmistyypit olivat jäntevännotkea "maratoonari" (ektomorfi), pullea tai nautiskelija (endomorfi) sekä lihaksikas atleetti (mesomorfi). Maratoonarin luonteenpiirteitä ovat sisäänpäin kääntyneisyys, sitkeys ja pohdiskelevuus. Pullea on luonteeltaan iloinen ja nautinnonhakuinen, sosiaalinen ja rento. Atleetin luonteenpiirteitä ovat seikkailunhalu ja dominoivuus, sekä väittelyn- ja vaikuttamisen halu.

Tuan ei ole erityisen kiinnostunut tyyppien ulkoisista piirteistä ja onkin sitä mieltä, että ruumiinrakenne ja luonne eivät voi olla suoraviivaisesti yhteydessä. Häntä kuitenkin kiinnostaa, että eri luonnetyyppien suhde tai asenne luontoon voitaisiin jotenkin yleistää.*

Maratoonarityyppi kokee ympäristöä pohdiskellen, tutkaillen ja hitaasti havainnoiden, ja pitää luonnonilmiöitä mielentilojen heijastumina (esimerkiksi pitää harmaata päivää apeana ja alakuloisena). Nautiskelija haluaa saada positiivisia elämyksiä luonnosta ja pitää sosiaalisista aktiviteeteista (esimerkiksi piknikeistä puistossa). Atleetti haluaa valloittaa luonnon ja hallita sitä (esimerkiksi muokata ympäristöä tai metsästää).

Itse ajattelen, että Tuanin 1970-luvulla kirjoittamat johdannaiset 1940-luvun teorioista ovat siltään vanhentuneita. Esimerkiksi metsästäjän lokeroiminen luonnon valloittajaksi ei oikein istu nykypäivän riistanvartija-metsänhoitaja-luontoihminen-metsästäjämentaliteettiin. Kuitenkin pohdinta siitä, millaisia tapoja on suhtautua ympäristöönsä, on erittäin ajankohtaista. Luonnetyyppejä voisi osittain päivittää vaikkapa vaeltajaksi, nautiskelijaksi ja insinööriksi.

Vaeltaja arvostaa ja haluaa kokea koskematonta luontoa, ja on valmis sietämään myös epämukavuutta päästäkseen tavoitteeseensa, esimerkiksi vaeltamaan kymmeniä kilometrejä raskaiden kantamusten kera ja telttailemaan kaukana mukavuuksista.

Nautiskelija pitää luonnosta, mutta haluaa kokea sitä helposti, esimerkiksi auton ikkunoista katsellen tai näköalapaikalle autolla ajaen.

Insinööriä puolestaan kiinnostaa, miten luontoa voidaan hyödyntää ja resursseja valjastaa ihmisen käyttöön.

Insinöörin rinnalle olisi syytä päivittää myös neljäs tyyppi, kaupallistaja, joka näkee luonnon ensisijaisesti talouskasvun ja rahavirtojen lähteenä, ei niinkään edes hyvinvoinnin tai keksintöjen alkupääomana.

Kaupunkirakentamiseen sovellettuna edellämainitut asennetyypit voisi huomioida esimerkiksi kaupunkiluonnon suunnittelussa. Vaeltajia varten tulisi säästää riittävän suuria ja saavutettavia metsä- tai luontoalueita kohtuullisen lähellä isojakin kaupunkeja, tästä esimerkkinä vaikkapa Espoon Nuuksion kansallispuisto.

Nautiskelijoille sopivat hoidetut ja vehreät puistot kaupungilla, ja nyt nousemassa olevana trendinä taskupuistot ja vertikaaliset puistot eli pienillekin avoimille plänteille tai pystysuorille seinille rakennettavat ruukkukasvi-viheralueet.

Insinöörikin voi innostua kaupunkiviljelystä, aurinkokennoista ja -keräimistä talojen katoilla, sekä erityisesti kehitteillä olevista tavoista tuottaa kaupunkilaisille energiaa viherkasvien ja niistä ammennettujen ideoiden avulla (fotosynteesi aurinkoenergian kanavana ja fotosynteesitutkimus Suomessa).

Kaupallistajankin luulisi hyötyvän kaikista näistä luontoteemoista ja -palasista, sillä kaikista voidaan ammentaa myös liikevaihtoa tavalla tai toisella, mikäli sitä pidetään tärkeänä kaupunkiluonnon olemassaolon puolestapuhujana. Koska ympäristöpsykologian alalla puolestaan on huomattu, että luonnossa olo ja jo kasvillisuuden ja luonnonelementtien katselu tyynnyttää ja rentouttaa yleisesti ihmisiä, kaikki mainitut tavat tuoda luontoa kaupunkiin hyödyttävät kaikkia asennetyyppejä / tyyppien yhdistelmiä / tyyppeihin kuulumattomia.

Pocket park eli taskupuisto. Kuva (c) www.globalsiteplans.com

* Huom. Tuan ei varsinaisesti kehittele kaikkiin yleistettävää teoriaa, vaan analysoi kirjailijoiden kuvauksia luonnosta sekä kirjallisuudessa esiintyneiden fiktiivisten hahmojen ympäristöasenteita.