Kansa, joka pimeydessä vaeltaa

Valo on asia, jota ei mielestäni suomalaisessa kaupunkisuunnittelussa huomioida juuri lainkaan. Ainakaan tämä huomiointi tavalliselle kansalle näy. Uudemmilla alueilla panostetaan jonkin verran valaistussuunnitteluun sikäli, että merkkikohteita kuten siltoja tai puita valaistaan kohdevaloilla. Kuitenkin maailman pisimmän pitkän ja kylmän ajanjakson kolkassa - Skandinaviassa - olettaisi, että valo puhuttaisi ja kiinnostaisi paljon enemmän.

Kun valaistussuunnittelusta puhutaan arkkitehtuurin yhteydessä, yleensä puhutaan valotehosta ja valon sävystä, sekä nykyään myös energiansäästöstä. Katuvalaistuksessa sanelevat lamppujen pitkäikäisyys, huoltovapaus sekä riittävän turvallinen valomäärä eli ei pitkiä pimeitä taskuja kaduille.

Oma suosikki-inhokki-säästökohteeni ovat lukukausimaksujen lanseerauksen lisäksi katuvaloista säästäminen. Katuvalot eivät todellisuudessa ole kovin kummoinen kuluerä, sillä katulamput kestävät vuosia, eikä yksi lamppu käytä läheskään niin paljoa sähköä kuin vaikkapa normitelkkari tai jääkaappi.  Silti jostain syystä Suomeen on iskostunut usko, että jos vain ulkotiloja valaistaisiin vähemmän - vaikka joka toinen katulamppu sammuttamalla -, päästäisiin tästä ikuisesta juustohöyläkierteestä ja velkaorjuudesta. Ei päästäisi. Istuttaisiin vain pimeämmässä, entistä surkeampina.

Kovin pitkälle ei vielä ole tultu siinä, että ulkotila suunniteltaisiin valon ehdoilla, tai edes valaistus päällimmäisten keskittymiskohteiden joukossa. Silti jokainen suomalainen tietää, miltä valon puute eli kaamosmatala tai peräti kaamosmasennus tuntuu. Ahdistaa, masentaa, väsyttää, energiatasot ovat nollissa.

Olen Australiaan muuton jälkeen tullut vankkumattomaan tulokseen, että ilman riittävää valoa eläminen ei kertakaikkiaan ole ihmisiä varten. Ja riittävää valoa eivät ole muutama hehkulamppu kotona ja äärimmäisen rumaa teollisuusvaloa heittävät oranssit tielamput, jotka värjäävät talviyön taivaankin sairaalloisen oranssinharmaaksi.

Aiheeseen liittyvä kirjavinkki scifin ystäville: Chris Beckett'in Dark Eden (2012), ei tietääkseni suomennettu, mutta helppoa englantia. Kirja kertoo vieraalle planeetalle haaksirikkoutuneiden ihmisten jälkeläisistä viisi sukupolvea haaksirikon jälkeen. Planeetalla ei ole aurinkoa, ja ainoa valonlähde ovat Linnunradan tähtivyön lisäksi geotermiset puut, jotka pumppaavat laavaa maankuoresta ja hohtavat bioluminesenssiä valoa.

Pieni siirtokunta on jumissa ilman kivikautista kummempaa teknologiaa geotermisessä laaksossa, koska muualla planeetalla on liian pimeää ja kylmää. Kirja on myös vertauskuva uskonnon synnystä, eli kaikin puolin kiinnostavaa tarinaa. Mutta itselleni päällimmäiseksi jäi ajatus: tällaista olisi, jos kaamostalvi jatkuisi ikuisesti. Ei kovin houkuttelevaa.

Pomoni täällä Australiassa väittää, että Ruotsissa on rakennusmääräys, jonka mukaan kaikissa julkisissa rakennuksissa on oltava tietyn valotehon verran valoa saatavilla itsemurhien ehkäisyä varten. Ajatus siis on, että julkissektorilla on vastuu ihmisten hyvinvoinnista, joka syntyy valon tai valon puutteen kautta. Itse en ole googlauksesta huolimatta löytänyt tällaista valomääräystä, mutta ajatus on kiinnostava.

Syyskuussa 2014 julkaistiin itävaltalainen tutkimustulos, jonka mukaan auringonvalolla on pieni mutta tilastollisesti selvä yhteys itsemurhiin. Nimittäin aurinkoinen päivä pitkähkön pimeän/harmaan jakson jälkeen näyttää olevan päivä, jolloin ihmiset herkemmin ajautuvat itsemurhaan, ja keväisin tehdään enemmän itsemurhia kuin muina aikoina. Tutkimuksessa huomattiin myös, että mitä pidempään aurinkoista on riittänyt, sitä harvemmat ihmiset päätyvät tähän epätoivoiseen tekoon. Yksinkertaistaen: mitä pidempään on pimeää, sitä isompi shokki valoisa aika joillekin on - ja mitä pidempään on valoisaa, sitä paremmalla tuulella ihmiset keskimäärin pysyvät.

Tutkimuksessa otettiin huomioon mahdollisuus, että ehkä valo sinällään ei ajaisi itsemurhaan, vaan se, että aurinkoisina aikoina elämänpiiri yleisesti vilkastuu; ehkä masentuneet masentuvat lisää, koska kaikilla muilla menee hyvin. Tutkijat tulivat kuitenkin lopputulemaan, että nimenomaan valo aktivoi ja lisää energiaa, eli ikävä kyllä joillekin energiabuustaus antaa sysäyksen toteuttaa se viimeinen niitti.

Voisiko tätä kevätshokkia estää? Ehkä lisäämällä valon määrää ympäri vuoden? Itse olen intohimoinen ulkovalaistuksen kannattaja, maksaa se sitten vähän lisää verovaroista tai ei. Taatusti tähänkin löytyisi hyviä uusia energiansäästökikkoja, kun vain Suomen parhaat aivot saataisiin asiaa oikein kunnolla tutkimaan ja kehittämään yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa.

Ihmettelenkin, miksei Suomi ole valaistussuunnittelun ja valaistus- (ja energia-)asioiden johtava asiantuntija, kun pitkä pimeä talvi tähän luonnollisesti meitä tyrkkii? Vai annetaanko Suomessa liian helposti periksi tälle luonnonvoimalle asenteella "talviunilla se on muukin luonto, mitä turhia lamppuja rakentelemaan".

Väitöskirjaani varten lukema aineisto on tähän mennessä antanut aihetta olettaa, että ulkotiloissa oleskellessa ihmisiä miellyttävät mm. vuorokauden- ja vuodenaikojen vaihtelun seuraaminen. Eli luonto ja sen kiertokulku sinällään, mutta myös erilainen valo eri aikoina. Olen esimerkiksi bongannut artikkeleita, joissa tylsä, betoninharmaa alue muuttuu viihtyisämmäksi kulkijoiden mielestä, kun sen valaistukseen panostetaan iltaisin.

Jos olisin Suomea johtava diktaattori, määräisin, että kaikki julkiset sisätilat, alikulkutunnelit, kadut ja muut teollisuusvalon tai pimeän taskut tulee valaista luonnonvalon kaltaisiksi valotehon ja valon sävyn suhteen. Tai vähintään kaikkialle tulisi lisätä rutkasti kiinnostavia valaistuja yksityiskohtia ja valotaidetta silmälle ja mielelle kiintopisteiksi.

Seuraavaksi määräisin, että ulkotilojen suunnittelussa sekä valo että kasvillisuus nostetaan arkkitehtuurin rinnalle tasavertaiseen asemaan - ihmeellisetkään wow-arkkitehtuurimuodot tai coolit designit eivät tee vaikutusta muihin kuin toisiin arkkitehteihin, jos ympärillä ei ole muuta kuin asfalttia ja betonia eli henkistä autiomaata. Sen jälkeen voitaisiinkin palata demokratiaan, sillä urani diktaattorina olisi (minulle riittävän) tuloksekkaasti ohi.

Yllä ja alla: teos Montrealin vuosittaisilta valotaidefestivaaleilta Luminotherapie eli valoterapiaa.

 Yllä: osa tilataideteoksesta Scattered Light (Jim Campbell), Madison Square Park, New York.

Yllä: konseptikuva aurinkovoimalla toimivasta bioenergiavoimala-valotaideteoksesta: pömpeleiden sisällä elävä levä tuottaa biopolttoainetta mm. autoihin valon ja hiilidioksidin voimalla. Levän tarvitsema valo hohtaa pömpeleistä öisin. Voimala ei ole vielä olemassa.

Raha kasvaa puissa

Luen parhaillaan the Environmental Psychology – julkaisua väitöskirjaani varten. Akateeminen lehti julkaisee tutkimustuloksia nimensä mukaisesti ympäristöpsykologian alalta. 

On suorastaan kummallista, että Suomessa moisesta alasta ei tunnuta tietävän tuon taivaallista, tai jos tiedetään, tuloksista ei näytetä paljoa piitattavan kaupunkisuunnittelussa.

Liekö syynä raha, tiedonpuute vai mikä, mutta suomalaisissa kaupungeissa olisi rutkasti parannettavaa viihtyvyyden näkökulmasta, kun ympäristöpsykologian tutkimat perusteemat valo/valaistus, luonto/luonnonläheisyys ja virikkeiden (katseltavien ja koettavien uniikkien yksityiskohtien) runsaus otetaan mittatikuiksi.

Tähän mennessä lukemani artikkelit käsittelevät kaikenlaisia ympäristön kokemiseen liittyviä teemoja, kuten valon ja valaistuksen vaikutusta mielialaan; luonnon stressinlievitysominaisuuksia, ostoskadun puiden vaikutusta ostoskäyttäytymiseen (vaikutusta on, kyllä vain!) ja työpisteen kustomoinnin vaikutusta keskittymiskykyyn töissä.

Jokainen suomalainen todennäköisesti allekirjoittaa väitteen, että mieli parenee, olo kohenee ja stressi lievittyy luonnon keskellä. Tämä on varmaan osasyy sille, miksi niin moni rakastaa kesämökkeilyä ja etenkin mökillä saunomista.

Mökin sauna on suorastaan rentoutumisen temppeli sikäli, että siinä yhdistyvät saunomisen fyysinen nautinto, sekä luonnon katselun (ikkunasta tai saunan kuistilta) ja kokemisen (järvessä uiminen ja peseytyminen) tuottama mielihyvä ja stressinpoisto.

Luonnon hyvinvointivaikutuksille on itse asiassa kymmenien, ellei satojen tutkimusten ja artikkelien verran näyttöä: verenpaine laskee, sydämensyke hidastuu, keskittymiskyky palautuu/parenee, sekä mieliala yleisesti kohenee luonnossa oleskelun seurauksena. Lukemissani artikkeleissa muuttujista oli poistettu liikunnan sinällään tuoma hyvä olo, eli luonnossa vaeltelu ja kivellä istuskelu eivät vaadi fyysistä rehkimistä (urheilua) parikseen toimiakseen stressinpoistajina.

Eräs tutkimus (Ryan et al. 2010, University of Rochester) havaitsi, että ihmiset kokevat olevansa ”eniten elossa” silloin, kun he liikkuvat luonnossa. Jo 20 minuuttia luonnossa liikkumista per päivä sai koehenkilöt kokemaan itsensä energisemmiksi ja eläväisemmiksi kuin sisätiloissa / pelkissä betonikaupunkioloissa pörränneet.

Tämä on sikäli helppo uskoa, että kun on ympäröity kaikenlaisella monenkirjavalla elävällä olennolla aina kasveista villieläimiin, oma elossaolokin tuntuu jotenkin vahvemmin ja arjen huolet liudentuvat. Ainakin omaan mieleensä pystyy keskittymään eri tavalla kuin toimistossa tietokoneen ääressä, kotona nälkäisenä päivällistä kokatessa tai telkun ääreen lösähdettyään.

Ehkä jopa odottamattomia tuloksia löytyi kahdesta tutkimuksesta: toisen mukaan elävän luonnon katselu rauhoittaa stressitilanteessa, mutta digitaalisen (tv-)luonnon katselu ei (Kahn et al. 2008, University of Washingon). Toisen tutkimuksen mukaan puolestaan ihmiset käyttävät enemmän aikaa ja rahaa ostosalueilla, joilla on puita ja muita hoidettuja istutuksia (Wolf 2007, Green Design).

Stressitutkimuksessa opiskelijoita testattiin niin, että näitä pyydettiin tekemään tehtäviä tutkimushuoneessa, jossa oli joko ikkuna tai tv-ruutu. Tv-ruutu näytti videokuvaa samasta luontonäkymästä, joka ikkunasta näkyi. Kolmas testiryhmä teki tehtäviä ilman ikkunaa tai tv-ruutua, ja kaikki tutkittavat varustettiin sydämensykemonitoreilla.

Ikkunallisessa huoneessa työskennelleiden opiskelijoiden sydämensyke pysyi matalammalla ja palautui stressaantumisen jälkeen nopeammin kuin muissa huoneissa työskennelleillä. Telkkarihuoneessa opiskelijat kyllä katsoivat ruutua yhtä kauan kuin ikkunan äärellä olijat ikkunaa, mutta heidän sykkeeseensä eli stressinlievitykseen ruutu ei auttanut. 

Itse asiassa ruudun katselu oli yhtä vaikutuksentonta kuin tyhjän seinän katselu stressinlievitysmielessä: telkkarin ääressä työskentelijät siis vain hukkasivat aikaa ruudun tuijotukseen, saamatta siitä luonnon hyvinvointivaikutuksia irti.

Ostoskatu/ostoskeskustutkimuksessa tutkijat haastattelivat ihmisiä kyselylomakkeiden kanssa joko tutkimuskohteena olevissa tiloissa, tai näyttämällä tiloista kuvia. Ihmisiä pyydettiin antamaan arvosana ostoskaduille, joista ensimmäisessä ei ollut lainkaan puita, toisessa oli harvakseltaan pienikokoisia puita kadunvarressa, ja kolmannessa oli tuuhealatvuksisia, kunnolla varjostavia puita. Lisäksi tutkittiin, paljonko ihmiset käyttivät kullakin alueella rahaa kolmessa tuotekategoriassa, eli joka alueelta kartoitettiin samat tuoteperheet.

Tulokset osoittivat, että mitä isompia puita ja paremmin hoidettua kasvillisuutta, sitä pidempään tilassa viihdyttiin ja sitä parempi arvosana sille annettiin. Puuttomat kadut saivat asteikolla 1-5 keskiarvosanan 1.5, kun vehreimmät, parhaiten hoidettujen oloiset kadut saivat keskiarvosanan 4. 

Mitä vihreämpi kaupunkitila, sitä enemmän rahaa siellä myös kulutettiin, ja paikan päälle oltiin haastattelujen mukaan valmiita tulemaan kauempaakin. Tutkimus tehtiin USA:ssa.

Että tästä kuuma vinkki kaikille ostoskeskusten ja ostoskatujen suunnittelijoille Suomeen. Maisemoikaa ne – etenkin talvisin ankeat ja autiot – kävelykadut, torit ja muut asfaltti/betoni/räntäkourut vaikka erilaisilla runsailla, monipuolisilla ikivihreillä ja kestojouluvaloilla, ja saatte paikalle porukkaa kuin pipoa ja rahaa kuin hunajaa.

Kolmas lukemani tilastotutkimus osoitti, että ainakin täällä Perthissä ihmiset ovat valmiita maksamaan enemmän talosta, jos sen tontilla – mieluiten etupihalla – on täysikasvuinen, tuuhealatvuksinen puu. Ero kauppahinnoissa oli jopa kymmenentuhatta dollaria, kun kaikki muut asuntokauppaan vaikuttavat tekijät oli eliminoitu.

Puut ja kasvillisuus eivät siis tuota pelkästään happea ja virikkeellistä katseltavaa vuodenaikojen vaihtumisineen, vaan saattaa jopa olla, että raha kasvaa puissa.

Kaupungissa asuminen on tutkitusti stressitasoa nostavaa, kun taas luonnon kokeminen rauhoittaa. Kaupunkiluontoa tarvitaan rutkasti enemmän, jotta urbaaniin nykyelämään saadaan tasapainoa. Kuvassa Central Park (Perth), mahtipontisesta nimestään huolimatta vain pieni ruohokeidas keskustassa - mutta sitäkin suositumpi lounaseväiden syöntipaikka. Kuva (c) Panoramio. 

Lasten leikit ulkona, pian vain sisällä?

Eräs tutkijoita kiinnostava tapa selvitellä asuinympäristön herättämiä tunteita ja kokemuksia on tutkia lapsia.

Logiikka tämän takana kulkee jotakuinkin niin, että lapsille ei ole vielä kehittynyt yhteiskunnan paineissa sellaisia ennakkoasenteita, joita aikuisilla väistämättä on. Eli ei ole vielä lyöty leimaa aivoihin, miten kadulla kuuluu liikkua (kävellen suoraan, mutta ei hyppien, tanssien, pyörällä ympyröitä ajellen...), missä kuuluu oleskella ja viettää aikaa (enintään puistonpenkeillä ja aukioilla, ehkä bussipysäkeillä; ei parkkipaikoilla, vieraitten ihmisten pihoilla, puussa...). Tosin näitä vakiintuneita liikkumistapoja uhmaavat onneksi parkouraajat, katu- ja ilma-akrobaatit.

Lapsia tutkimalla on mahdollista tehdä joitain päätelmiä, missä ihmiset aidosti viihtyvät ja missä he ulkotiloissa haluaisivat viettää aikaa - lapsia käytetään ikään kuin alkuperäisimmän ihmisen korvikkeina. Tietenkin on muistettava, että tarpeet ja halut muuttuvat iän myötä, ja vaikka lapset haluaisivat istua puussa, aikuiset eivät siitä välttämättä pidä tai eivät jaksa kiivetä oksille, vaikka yhteiskunta ei sitä epäsopivaksi julistaisikaan.

Suoraviivaisempi syy lasten ympäristökokemusten tutkimiseen on tietenkin selvittää, mitä lapset itse ajattelevat ja millaista ympäristöä tulisi suunnitella, jotta lapsetkin viihtyisivät ja tuntisivat olonsa turvalliseksi ja kotoisaksi. Liian usein ympäristösuunnittelussa ajatellaan ns. normi-ihmistä, eli työikäistä aikuista. Lapset, vanhukset sekä eri syistä vaikeasti liikkuvat ovat tähän saakka unohtuneet lähes kokonaan. Erilaisten ryhmien huomioinnista enemmän tulevissa postauksissa.

Satuin törmäämään netissä kiinnostavaan esseeseen 1970-luvulta (jota en harmikseni tallentanut mihinkään), jossa angloamerikkalainen tutkijaryhmä oli vertaillut lasten elinpiirejä ja heidän kokemuksiaan lähiympäristöstä englantilaisessa ja amerikkalaisessa pikkukaupungissa. Aineisto oli peräisin lähinnä 1960-luvulta. Vastaavia tutkimuksia on tehty myöhemminkin, mutta tämä taisi olla ensimmäisiä aiheeseen paneutuneita tutkimuksia.

Eräs olennainen huomio oli, että lasten liikkumavara ja elinpiiri kasvoivat huomattavasti noin 9-vuotiaana. Sitä ennen oleskella saa lähinnä omalla pihalla. Kymmentä ikävuotta lähestyessään lapset usein osaavat jo pyöräillä hyvin, ja tutkimuksessa todettiinkin pyöränomistajien olevan kaikkein vapaimpia liikkumaan.

Kiinnostavaa oli, että suurimmillaan liikkumapiiri näytti olevan noin 12-vuotiailla pojilla - heillä siis oli jopa tätä vanhempia laajemmat ympyrät. Selityksenä on, että tuon ikäluokan pojat pyöräilevät kavereiden kanssa vaikka minne, ja aktiivisen tutkailun ja seikkailun seurauksena päätyvät suhteellisen kauas kotoa, jopa yli kymmenen kilometrin päähän.

Sen sijaan samanikäiset tai vanhemmatkin tytöt liikkuvat paljon lähempänä kotipihaa, vaikka omistaisivatkin pyörän. Tutkijat päättelivät, että tyttöjä todennäköisesti suojellaan enemmän, ja toisaalta tyttöjen odotetaan tekevän enemmän kotitöitä, jolloin aikaa ulkoiluun jää vähemmän.

Kiinnostaisi nähdä päivitettyjä tuloksia, että todellako vielä nykyään Briteissä ja Jenkkilässä pyöräillään noin laajamittaisesti? Ja onko tyttöjen ja poikien liikkumavaraero yhä ennallaan, eli odotetaanko heiltä yhä yhtä erilaista käyttäytymistä?

Tutkimuksessa myös kartoitettiin lasten lempipaikkoja vapaan kerronnan avulla, ja lasten tarinoista laskettiin eniten mainintoja saaneita paikkoja. Ykköskohteina esiintyivät oma kotipiha, kaverin piha, lähikatu tai asuinalueen parkkipaikka, niitty/metsikkö sekä joki/puro. Luonnollisesti lapset oleilevat eniten sellaisissa paikoissa, joihin heillä on vapaa pääsy, eli omalla tai kaverin pihalla.

Ehkä silmiinpistävin huomio oli, että erilaiset luonnonpaikat olivat niin suosittuja, mutta sen sijaan leikkipuistot eivät saaneet juuri lainkaan mainintoja. Tämä voi tietysti johtua tutkimuksen ajankohdasta. Leikkipuistot lienevät olleet harvinaisempia 50 vuotta sitten kuin nykyään. Monikohan lapsi tänään vastaisi lempipaikakseen esimerkiksi Hoplopin tai muun sisäleikkipaikan?

Toinen kiinnostava havainto oli, että harva lapsi viittasi mihinkään itse rakentamaansa paikkaan, eli vaikkapa majaan tai puumajaan. Itse asiassa tutkijat huomasivat, että lapset ottavat mielellään ns. valmiita paikkoja käyttöön ja varustavat niitä mielikuvituksella eli kuvittelevat vaikkapa jokikiven olevan merirosvolaiva ihan sinällään, mutta eivät rakentele ja sisusta läheskään niin innokkaasti, kuin aikuiset leikkimökki- ja puumajaideoineen luulevat.

Aikuisten oletukset taustoittanevat, miksi suunnittelijat eli aikuiset yleensä luulevat, että lapset kaipaavat varusteltuja leikkipuistoja. Lapset huomioivassa ympäristösuunnittelussa kun painotetaan tavallisesti turvallisuutta ja ohjattua liikkumista ja leikkimistä. Turvallisuus on tottakai huomioitava, mutta valmiiksi mietityssä ja pureskellussa ympäristössä ei oikein ole tilaa elämyksille, esteettisille kokemuksille, itse keksimiselle ja oivalluksille.

Monipuolisempi, erilaisia tarpeita ja arvoja huomioiva suunnittelu on nousussa nykyään, ja siihen liittyvät myös runsastuvat tutkimukset, joissa lapset huomioidaan. Suomessa vastaavanlaista lasten mielipaikka- ja liikkumisvaratutkimusta tekee paraikaa Aalto-yliopiston tutkija FT Marketta Kyttä, hänen ja tutkijaryhmänsä huomioihin voi tutustua esimerkiksi seuraavasta linkistä:
http://www.syke.fi/download.asp?contentid=98754&lan=fi

Kyttä on havainnut, että lasten elinpiiri kaupungilla kapenee koko ajan, lähinnä aikuisten pelkojen takia. Minnekään ei enää uskalleta päästää yksinään tai kaveriporukalla, vaan viedään mieluiten autolla. Tästä seuraa, että lasten kaupunki kutistuu auton ikkunoista nähdyiksi kaduiksi.
Maalaiskylissä liikkuminen on ainakin toistaiseksi vapaampaa.

Ristiriitaista on, että mitä paremmin lapset ovat tavoitettavissa eli mm. kännykän kantomatkan päässä, sitä vähemmän he saavat tehdä omia liikkumispäätöksiä ja ulkoilla oman mielen mukaan. Toki etenkin median mukanaantuomat pelonaiheet - liikenne, humalaiset ja narkomaanit, väkivalta yleisesti, ahdistelijat - eivät aivan tuulesta temmattuja ole.

Kuitenkin jo lasten terveyden, elämysten  ja myönteisten liikuntatottumusten kehittymisen takia on tarpeen, että lapset saavat liikkua myös omin jaloin, vapaaehtoisesti, omissa paikoissaan. Toivottavasti kasvava kiinnostus lapset huomioivaa ympäristösuunnittelua kohtaan tuo uusia vastauksia ja vaihtoehtoja ongelmaan.

Mallia portaissa kävelyyn. Jyväskyläläislähtöinen The Concept of Dash, ammattiparkour-ryhmä. Treenaamaan mukaan pääsee Suomen Parkour-akatemian kautta. (c) The Concept of Dash.