Raha kasvaa puissa

Luen parhaillaan the Environmental Psychology – julkaisua väitöskirjaani varten. Akateeminen lehti julkaisee tutkimustuloksia nimensä mukaisesti ympäristöpsykologian alalta. 

On suorastaan kummallista, että Suomessa moisesta alasta ei tunnuta tietävän tuon taivaallista, tai jos tiedetään, tuloksista ei näytetä paljoa piitattavan kaupunkisuunnittelussa.

Liekö syynä raha, tiedonpuute vai mikä, mutta suomalaisissa kaupungeissa olisi rutkasti parannettavaa viihtyvyyden näkökulmasta, kun ympäristöpsykologian tutkimat perusteemat valo/valaistus, luonto/luonnonläheisyys ja virikkeiden (katseltavien ja koettavien uniikkien yksityiskohtien) runsaus otetaan mittatikuiksi.

Tähän mennessä lukemani artikkelit käsittelevät kaikenlaisia ympäristön kokemiseen liittyviä teemoja, kuten valon ja valaistuksen vaikutusta mielialaan; luonnon stressinlievitysominaisuuksia, ostoskadun puiden vaikutusta ostoskäyttäytymiseen (vaikutusta on, kyllä vain!) ja työpisteen kustomoinnin vaikutusta keskittymiskykyyn töissä.

Jokainen suomalainen todennäköisesti allekirjoittaa väitteen, että mieli parenee, olo kohenee ja stressi lievittyy luonnon keskellä. Tämä on varmaan osasyy sille, miksi niin moni rakastaa kesämökkeilyä ja etenkin mökillä saunomista.

Mökin sauna on suorastaan rentoutumisen temppeli sikäli, että siinä yhdistyvät saunomisen fyysinen nautinto, sekä luonnon katselun (ikkunasta tai saunan kuistilta) ja kokemisen (järvessä uiminen ja peseytyminen) tuottama mielihyvä ja stressinpoisto.

Luonnon hyvinvointivaikutuksille on itse asiassa kymmenien, ellei satojen tutkimusten ja artikkelien verran näyttöä: verenpaine laskee, sydämensyke hidastuu, keskittymiskyky palautuu/parenee, sekä mieliala yleisesti kohenee luonnossa oleskelun seurauksena. Lukemissani artikkeleissa muuttujista oli poistettu liikunnan sinällään tuoma hyvä olo, eli luonnossa vaeltelu ja kivellä istuskelu eivät vaadi fyysistä rehkimistä (urheilua) parikseen toimiakseen stressinpoistajina.

Eräs tutkimus (Ryan et al. 2010, University of Rochester) havaitsi, että ihmiset kokevat olevansa ”eniten elossa” silloin, kun he liikkuvat luonnossa. Jo 20 minuuttia luonnossa liikkumista per päivä sai koehenkilöt kokemaan itsensä energisemmiksi ja eläväisemmiksi kuin sisätiloissa / pelkissä betonikaupunkioloissa pörränneet.

Tämä on sikäli helppo uskoa, että kun on ympäröity kaikenlaisella monenkirjavalla elävällä olennolla aina kasveista villieläimiin, oma elossaolokin tuntuu jotenkin vahvemmin ja arjen huolet liudentuvat. Ainakin omaan mieleensä pystyy keskittymään eri tavalla kuin toimistossa tietokoneen ääressä, kotona nälkäisenä päivällistä kokatessa tai telkun ääreen lösähdettyään.

Ehkä jopa odottamattomia tuloksia löytyi kahdesta tutkimuksesta: toisen mukaan elävän luonnon katselu rauhoittaa stressitilanteessa, mutta digitaalisen (tv-)luonnon katselu ei (Kahn et al. 2008, University of Washingon). Toisen tutkimuksen mukaan puolestaan ihmiset käyttävät enemmän aikaa ja rahaa ostosalueilla, joilla on puita ja muita hoidettuja istutuksia (Wolf 2007, Green Design).

Stressitutkimuksessa opiskelijoita testattiin niin, että näitä pyydettiin tekemään tehtäviä tutkimushuoneessa, jossa oli joko ikkuna tai tv-ruutu. Tv-ruutu näytti videokuvaa samasta luontonäkymästä, joka ikkunasta näkyi. Kolmas testiryhmä teki tehtäviä ilman ikkunaa tai tv-ruutua, ja kaikki tutkittavat varustettiin sydämensykemonitoreilla.

Ikkunallisessa huoneessa työskennelleiden opiskelijoiden sydämensyke pysyi matalammalla ja palautui stressaantumisen jälkeen nopeammin kuin muissa huoneissa työskennelleillä. Telkkarihuoneessa opiskelijat kyllä katsoivat ruutua yhtä kauan kuin ikkunan äärellä olijat ikkunaa, mutta heidän sykkeeseensä eli stressinlievitykseen ruutu ei auttanut. 

Itse asiassa ruudun katselu oli yhtä vaikutuksentonta kuin tyhjän seinän katselu stressinlievitysmielessä: telkkarin ääressä työskentelijät siis vain hukkasivat aikaa ruudun tuijotukseen, saamatta siitä luonnon hyvinvointivaikutuksia irti.

Ostoskatu/ostoskeskustutkimuksessa tutkijat haastattelivat ihmisiä kyselylomakkeiden kanssa joko tutkimuskohteena olevissa tiloissa, tai näyttämällä tiloista kuvia. Ihmisiä pyydettiin antamaan arvosana ostoskaduille, joista ensimmäisessä ei ollut lainkaan puita, toisessa oli harvakseltaan pienikokoisia puita kadunvarressa, ja kolmannessa oli tuuhealatvuksisia, kunnolla varjostavia puita. Lisäksi tutkittiin, paljonko ihmiset käyttivät kullakin alueella rahaa kolmessa tuotekategoriassa, eli joka alueelta kartoitettiin samat tuoteperheet.

Tulokset osoittivat, että mitä isompia puita ja paremmin hoidettua kasvillisuutta, sitä pidempään tilassa viihdyttiin ja sitä parempi arvosana sille annettiin. Puuttomat kadut saivat asteikolla 1-5 keskiarvosanan 1.5, kun vehreimmät, parhaiten hoidettujen oloiset kadut saivat keskiarvosanan 4. 

Mitä vihreämpi kaupunkitila, sitä enemmän rahaa siellä myös kulutettiin, ja paikan päälle oltiin haastattelujen mukaan valmiita tulemaan kauempaakin. Tutkimus tehtiin USA:ssa.

Että tästä kuuma vinkki kaikille ostoskeskusten ja ostoskatujen suunnittelijoille Suomeen. Maisemoikaa ne – etenkin talvisin ankeat ja autiot – kävelykadut, torit ja muut asfaltti/betoni/räntäkourut vaikka erilaisilla runsailla, monipuolisilla ikivihreillä ja kestojouluvaloilla, ja saatte paikalle porukkaa kuin pipoa ja rahaa kuin hunajaa.

Kolmas lukemani tilastotutkimus osoitti, että ainakin täällä Perthissä ihmiset ovat valmiita maksamaan enemmän talosta, jos sen tontilla – mieluiten etupihalla – on täysikasvuinen, tuuhealatvuksinen puu. Ero kauppahinnoissa oli jopa kymmenentuhatta dollaria, kun kaikki muut asuntokauppaan vaikuttavat tekijät oli eliminoitu.

Puut ja kasvillisuus eivät siis tuota pelkästään happea ja virikkeellistä katseltavaa vuodenaikojen vaihtumisineen, vaan saattaa jopa olla, että raha kasvaa puissa.

Kaupungissa asuminen on tutkitusti stressitasoa nostavaa, kun taas luonnon kokeminen rauhoittaa. Kaupunkiluontoa tarvitaan rutkasti enemmän, jotta urbaaniin nykyelämään saadaan tasapainoa. Kuvassa Central Park (Perth), mahtipontisesta nimestään huolimatta vain pieni ruohokeidas keskustassa - mutta sitäkin suositumpi lounaseväiden syöntipaikka. Kuva (c) Panoramio. 

Kaupunkiluontoa kaikille

Ihmiset arvostavat eri asioita ympäristössään riippuen iästä, sukupuolesta, kulttuuritaustasta ja tottumuksista, kirjoittaa kiinalais-yhdysvaltalainen, humanistiseen maantieteeseen erikoistunut professori Yi-Fu Tuan (Topophilia, A Study of Environmental Perception, Attitudes and Values 1974).

Tutkimusten perusteella näyttää siltä, että pääsääntöisesti ihmiset pitävät joko kasvuympäristönsä kaltaisesta maisemasta, tai  vaihtoehtoisesti aivan päinvastaisista näkymistä. Esimerkiksi vehreässä ympäristössä kasvanut voi viehättyäkin erityisesti aavikosta ja toisinpäin, tai vuorimaisemissa kasvanut avarasta merenrannasta.

Varminta on sanoa, että tuttuus luo turvallisuuden- ja yhteydentunnetta, ja toisaalta vastakohdat vetävät puoleensa. Itse pidän etenkin kukkula- ja vuorimaisemista ja korkeista metsistä, ja toisaalta rakennetussa ympäristössä melko tiiviistä katutilasta, esimerkiksi keskiaikaisista pikkukujaisista kaupunginosista. Olen pseudopsykologisoinut, että suojaa antava, sisäänsä sulkeva tila näköjään sopii itselleni paremmin kuin avara, "persoonaton" ja reunaton tila.

Kaikessa ympäristönsuunnittelussa hankalaa on valita, millaisia mieltymyksiä tai teorioita tulisi noudattaa. Se mikä sopii yhdelle, ei ehkä sovi toiselle. Kuitenkin etenkin kaupunkiympäristö on tuhansien, jopa miljoonien ihmisten koti ja yhteinen tila, joten toivottavaa olisi, että se sopisi mahdollisimman monelle myös ulkonäöllisesti, ei vain toimintojensa ja turvallisuutensa puolesta.

Mutta miten pystytään huomioimaan kaikkien tarpeita, jokainen kun on yksilö ja persoonana omien kokemustensa ja muistojensa summa?

Yi-Fu Tuan pohdiskelee teoriaa, jonka mukaan asenne (lähinnä luonnon)ympäristöä kohtaan voidaan jaotella kolmeen pääluokkaan. Tuan ammentaa tyypit amerikkalaisen psykologin W. H. Sheldonin 1940-luvun teoriasta, jonka mukaan ruumiinrakenne ja mielenlaatu/älykkyys ovat yhteydessä keskenään, toisin sanoen ihmisen luonne näkyisi jotenkin ulkonäössä.

Sheldonin ihmistyypit olivat jäntevännotkea "maratoonari" (ektomorfi), pullea tai nautiskelija (endomorfi) sekä lihaksikas atleetti (mesomorfi). Maratoonarin luonteenpiirteitä ovat sisäänpäin kääntyneisyys, sitkeys ja pohdiskelevuus. Pullea on luonteeltaan iloinen ja nautinnonhakuinen, sosiaalinen ja rento. Atleetin luonteenpiirteitä ovat seikkailunhalu ja dominoivuus, sekä väittelyn- ja vaikuttamisen halu.

Tuan ei ole erityisen kiinnostunut tyyppien ulkoisista piirteistä ja onkin sitä mieltä, että ruumiinrakenne ja luonne eivät voi olla suoraviivaisesti yhteydessä. Häntä kuitenkin kiinnostaa, että eri luonnetyyppien suhde tai asenne luontoon voitaisiin jotenkin yleistää.*

Maratoonarityyppi kokee ympäristöä pohdiskellen, tutkaillen ja hitaasti havainnoiden, ja pitää luonnonilmiöitä mielentilojen heijastumina (esimerkiksi pitää harmaata päivää apeana ja alakuloisena). Nautiskelija haluaa saada positiivisia elämyksiä luonnosta ja pitää sosiaalisista aktiviteeteista (esimerkiksi piknikeistä puistossa). Atleetti haluaa valloittaa luonnon ja hallita sitä (esimerkiksi muokata ympäristöä tai metsästää).

Itse ajattelen, että Tuanin 1970-luvulla kirjoittamat johdannaiset 1940-luvun teorioista ovat siltään vanhentuneita. Esimerkiksi metsästäjän lokeroiminen luonnon valloittajaksi ei oikein istu nykypäivän riistanvartija-metsänhoitaja-luontoihminen-metsästäjämentaliteettiin. Kuitenkin pohdinta siitä, millaisia tapoja on suhtautua ympäristöönsä, on erittäin ajankohtaista. Luonnetyyppejä voisi osittain päivittää vaikkapa vaeltajaksi, nautiskelijaksi ja insinööriksi.

Vaeltaja arvostaa ja haluaa kokea koskematonta luontoa, ja on valmis sietämään myös epämukavuutta päästäkseen tavoitteeseensa, esimerkiksi vaeltamaan kymmeniä kilometrejä raskaiden kantamusten kera ja telttailemaan kaukana mukavuuksista.

Nautiskelija pitää luonnosta, mutta haluaa kokea sitä helposti, esimerkiksi auton ikkunoista katsellen tai näköalapaikalle autolla ajaen.

Insinööriä puolestaan kiinnostaa, miten luontoa voidaan hyödyntää ja resursseja valjastaa ihmisen käyttöön.

Insinöörin rinnalle olisi syytä päivittää myös neljäs tyyppi, kaupallistaja, joka näkee luonnon ensisijaisesti talouskasvun ja rahavirtojen lähteenä, ei niinkään edes hyvinvoinnin tai keksintöjen alkupääomana.

Kaupunkirakentamiseen sovellettuna edellämainitut asennetyypit voisi huomioida esimerkiksi kaupunkiluonnon suunnittelussa. Vaeltajia varten tulisi säästää riittävän suuria ja saavutettavia metsä- tai luontoalueita kohtuullisen lähellä isojakin kaupunkeja, tästä esimerkkinä vaikkapa Espoon Nuuksion kansallispuisto.

Nautiskelijoille sopivat hoidetut ja vehreät puistot kaupungilla, ja nyt nousemassa olevana trendinä taskupuistot ja vertikaaliset puistot eli pienillekin avoimille plänteille tai pystysuorille seinille rakennettavat ruukkukasvi-viheralueet.

Insinöörikin voi innostua kaupunkiviljelystä, aurinkokennoista ja -keräimistä talojen katoilla, sekä erityisesti kehitteillä olevista tavoista tuottaa kaupunkilaisille energiaa viherkasvien ja niistä ammennettujen ideoiden avulla (fotosynteesi aurinkoenergian kanavana ja fotosynteesitutkimus Suomessa).

Kaupallistajankin luulisi hyötyvän kaikista näistä luontoteemoista ja -palasista, sillä kaikista voidaan ammentaa myös liikevaihtoa tavalla tai toisella, mikäli sitä pidetään tärkeänä kaupunkiluonnon olemassaolon puolestapuhujana. Koska ympäristöpsykologian alalla puolestaan on huomattu, että luonnossa olo ja jo kasvillisuuden ja luonnonelementtien katselu tyynnyttää ja rentouttaa yleisesti ihmisiä, kaikki mainitut tavat tuoda luontoa kaupunkiin hyödyttävät kaikkia asennetyyppejä / tyyppien yhdistelmiä / tyyppeihin kuulumattomia.

Pocket park eli taskupuisto. Kuva (c) www.globalsiteplans.com

* Huom. Tuan ei varsinaisesti kehittele kaikkiin yleistettävää teoriaa, vaan analysoi kirjailijoiden kuvauksia luonnosta sekä kirjallisuudessa esiintyneiden fiktiivisten hahmojen ympäristöasenteita.