Elintaso, elämänlaatu ja hyvä elämä

Hyvä elämä. Elintaso. Elämänlaatu.

Tämänkertainen aihe ei liity suoraan kaupunkisuunnitteluun, mutkan kautta kylläkin. Seuraa tajunnanvirtaa aiheesta ovatko hyvä elämä, elintaso ja elämänlaatu sama asia tai keskenään vaihtoehtoisia termejä? Onko näillä aiheilla edes tekemistä toistensa kanssa, siitä huolimatta, että ne äkkiseltään kuulostavat samalta?

Tässäpä kysymys, jota olen väitöskirjan reunamilta pohdiskellut. Väikkärini aihe on (laajahko) "miten tehdä parempaa kaupunkitilaa". Paremmaksi tehty kaupunki juontuu oletuksesta, että ihmiset haluavat elinympäristöltään jotain nykyistä parempaa, tai että kehittämisen varaa on - kuten mielestäni on. Tämä taas kiertyy takaisin kysymykseen: millaista on hyvä elämä?

Jos odotit yksiselitteistä vastausta, nyt seuraa pettymys (elämä on). Vastausta minulla ei ole, lisää kysymyksiä sen sijaan. En osaa sanoa, liekö iän tuomaa viisastumista ja elämänarvojen kypsymistä, vai Australiaan muuton seurausta - vai kaikkia näitä -, mutta mietin nykyään usein tätä hyvän elämän käsitettä ja sisältöä.

Suomessa hyvää elämää ja elämänlaatua ei mielestäni paljoa pohdiskella eikä niille anneta arvoa, hyvinvointivaltiosta puhumisesta huolimatta. Tai tarkemmin sanoen, monipuoliselle pohdinnalle ei anneta politiikassa ja mediassa tilaa. Kaikki mitataan euroissa, muttei lainkaan siinä, millainen olo ihmisillä on tai millainen olo tulee tietyn päätöksen läpirunnomisesta. Jos tästä ja tuosta leikataan, säästetään rahaa, elintaso ehkä säilyy. Mutta säilyykö hyvä elämä? Elintaso on typistynyt tarkoittamaan ostovoimaa.

BKT:n pitää kasvaa, jotta elintaso säilyy. Kaikkien pitää painaa pidempää työuraa sekä alku-, että loppupäästä, jotta elintaso säilyy. Pitää jaksaa ilman sapattivapaita ja downshiftauksia, koska BKT kärsisi näistä, ja silloin ei elintaso säily. Kertomatta jää, että BKT mittaa rahan liikkumista. BKT:lle on hyväksi tuho kuten sota. Sodasta seuraa monta rahantekomahdollisuutta eli BKT:n kasvualuetta. Aseiden valmistus ja myynti. Jälleenrakentaminen, kaiken jo olemassa olleen korvaaminen uudella vain siksi, että se pyyhittiin olemattomiin. Tehohoito, pitkittynyt kuntoutus, lääkitys ehkä eliniäksi.

Toisin sanoen pahimmillaan BKT:n kasvattaminen on täysin vastakkaista hyvinvoinnin kasvattamiselle. Italia on päättänyt tilastoida huumekaupan ja prostituution tulot maan BKT:hen, jotta kasvukäyrä näyttää paremmalta. Mutta onko italialaisten elämä parempaa, jos siellä on enemmän huume- ja ihmiskauppaa?

Vaikka BKT:n ongelmat jättäisi huomiotta, onko elintasosta eli erilaisten fyysisten tarpeiden täyttämisen mahdollisuudesta iloa, jos se ei tarkoita todellista sisältöä, hyvää elämää? Ja mitä hyvä elämä kullekin on?

Itselleni se ei ainakaan ole rahan ja tavaran haalimista. Niitä kun ei täältä mukaansa saa kukaan. Sen sijaan uuden oppiminen, uusien ympäristöjen ja paikkojen kokeminen, ihmissuhteet, asioiden ja ympäristön ihmettely ja tarkastelu, oivallukset, pohdiskelu... näitäkään ei välttämättä mukaansa saa, mutta ainakin näistä on kiikkustuolissa iloa enemmän kuin kaapillisista muotivaatteita, meikkejä, vuosittain vanhenevia kännyköitä ja krääsää - ja mitä kaikkea tämä markkinavoimamaailma meille syöttääkään. Toki tajuan, että toisille eri asiat tuottavat iloa, mutta en vain itse pysty näkemään tavaraan perustuvaa pysyvää onnea.

Täältä Suomen ulkopuolelta käsin näyttää siltä, että suomalaisilla on kolme asetusta hyvä elämä - kysymyksen taklaamiseen. Yksi ryhmä on tyytyväisiä siihen, mitä heillä on, vaikka se sisältää arkisia murheita kuten aikaisia herätyksiä pimeässä, räntää, viimaa ja murjottavia kanssakansalaisia. Toiset masentuvat vuosikausiksi, joskus jopa itsemurhaan päätyen, kun mikään ei tunnu hyvältä, itse asiassa mikään ei tunnu miltään. Kolmannet repäisevät oikein mojovan irtioton ja lähtevät hoitamaan katukissoja Indonesiaan, tulojen romahtamisesta välittämättä (kuten Moottoripuuma-bloggaaja).

Ja sitten on niitä, jotka ovat kestotyytymättömiä, yrittämättä muuttaa asioita. Suomessa asuessa minua jurppi eritoten se, että aina joku marisee. Itsekin tähän osallistuin, enkä silloin tajunnut, miten paljon hallaa teen omalle ja muiden ololle. Työpaikoilla on aina vähintään yksi sitruunanaama (joskus se olin minä). Kotona ja kavereiden kesken valitetaan milloin sitä, milloin tätä. Aihetta kuin aihetta lähestytään helposti negatiivisen kautta ja "ei kuitenkaan onnistu"-mentaliteetilla.

Suosikki-inhokkejani marinan rintamalla ovat poliitikot ja elinkeinoelämän edustajat. Koskaan ei ole valtakunnassa kaikki hyvin, aina on jotain pielessä ja hyvinvointivaltiota pitää höylätä vähän lisää. Etenkin työttömät, opiskelijat ja julkissektorin työntekijät ovat loisia ja elättejä, joiden pitäisi "vaan mennä töihin" (joita ei ole), maksaa lukukausimaksuja (koska yritystoiminta on aina ideologisesti arvokkaampaa kuin yhteisvaroin kustannettu hyöty) tai siirtyä Yksityisfirma Tmi:lle töihin (tullakseen tuottaviksi kansalaisiksi julkissektorin elättiyden sijaan).

RAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH!

Tästä jatkuvasta kaikkien niskaan kaadettavasta urputuksesta ei seuraa mitään muuta kuin pahaa mieltä, huonoa omatuntoa, itsensä syyttelyä, katkeruutta, kateutta ja kaunaa. Haukutut ryhmät tuntevat itsensä hyödyttömiksi, tai ainakin ajautuvat asemaan, jossa itseään pitää jatkuvasti puolustaa sekä itsesyytöksiä että muiden syytöksiä vastaan. Ja sitten seuraa tällaista oloa: Norpatin sarjakuvablogi

Itse olen sitä mieltä, että itse kunkin tehtävä on pitää itsestään henkisesti huolta ja olla paras versio omasta itsestään. Keltään se ei kuitenkaan onnistu ilman muiden tukea, apua ja hyväksyntää. Jos onnelliseksi tulee sarjakuvia piirtämällä, niin sitten se on tarpeellinen ammatti. Olen perin pohjin kyllästynyt siihen (eritoten) suomalaiseen asenteeseen, että a) jos ei ole koulutustaan vastaavassa työpaikassa, on epäonnistunut; b) jos ei tee rahaa yksityisfirmassa, on epäonnistunut; c) jos ei ole koko ajan hyödyksi johonkin suuntaan, on epäonnistunut ja d) jos haluaa elämältään vain harmonista oloa, mielekästä tekemistä ja jotenkuten riittävää toimeentuloa, on epäonnistunut.

Rahajärjestelmän perusongelmiin sen kummemmin puuttumatta (rahaa ei synny kiertoon, elleivät julkinen sektori, yritykset tai yksityiset ota lainoja) olisi muistettava, että rahan perustehtävä on kiertää. Loppupeleissä on aivan sama, kuka maksaa kenenkin palkat, sillä raha palaa kulutukseen ja kiertoon, aina uudelleen. Työtön, opiskelija tai julkissektorin työntekijä ostaa samalla tavalla ruokaa ja palveluja kuin Yksityisfirma Tmi:n omistaja. Ja työpaikkoja syntyy, talous rullaa.

Luin äskettäin herättävän artikkelin, jota en ikävä kyllä löydä enää mistään. Aiheena oli: why not follow your passion eli miksi ei kannata seurata intohimoaan työelämässä. Yleensähän ohje on toisinpäin: kun vain rakennat urasi sen ympärille, mistä aidosti nautit, kaikki on hyvin. Muistin varasta kääntäen kyseinen artikkeli argumentoi, että tässä oletuksessa on saman tien kaksi, kolme asiaa pielessä.

1) Kaikilla ei ole mitään ennaltatiedettyä intohimoa. 2) Intohimo ei ylipäätään ole jotain, joka piileksii alitajunnan syövereissä löytämistä odottamassa, vaan asia, jota voi kehittää ja "lietsoa" tarkoituksella. 3) Kun intohimosta, vaikkapa leipomisesta, tulee työ, ei se välttämättä olekaan enää hauskaa - hauskuus piilee juuri siinä, että tekeminen on omaehtoista, ei pakotettua ja väkinäistä.

Do not follow your passion - artikkeli tarjoaa erilaisen vastauksen. Artikkelin lainaamien tutkimusten mukaan ihmiset ovat yleensä tyytyväisimpiä työhönsä, kun kourallinen perusasioita on kunnossa. Näitä ovat:

• kohtuullinen toimeentulo kohtuullisen vakaissa työoloissa
• kohtuullisen hyvä työilmapiiri eli ok työkaverit ja pomo
• kohtuullisia mahdollisuuksia itsensä kehittämiseen eli koulutusta ja jonkun verran uuden oppimista 
• kohtuullisen mielekäs työnkuva - miksi hommaa tehdään. 

Kuten näkyy, avainsana kaikissa on "kohtuullinen". Harvan työ on jännää ja ihmeellistä ja kiehtovaa ja valloittavaa, ainakaan koko ajan. Kunhan se on sitä edes joskus, ja muulloin "kyllähän tää menee"-tasoa. Jännittävästi kohtuus ei kohdistu finanssieliittiin, koska toimitusjohtajia ja huippuosaajia pitää aina motivoida monisatakertaisella rahalla kuin muita.

Harmi kyllä tavallisille tallaajille edes tätä kohtuullista tasoa ei sitten GFC:n eli global financial crisis' in ole Suomessa tarjoiltu. YT-neuvottelut lurkkivat oven takana, jokainen leikkaa ja säästää. Yksityiset eivät saa urakoita tai investointeja, kun euroon sidotulla valtiolla ei ole taloudellisia mahdollisuuksia käynnistää yhtään minkäänlaisia hankkeita.  Työilmapiiri kiristyy. Omasta työpaikasta pitää kilpailla, sen pysyvyyteen ei voi luottaa. Ja meille myydään tällaista maailmaa lisää väittämällä, että se on ainoa vaihtoehto, koska muuten hukka perii, inflaatio syö talouskasvun, elintaso romahtaa.

Minä haluan hyvän elämän, jossa ei tarvitse koko ajan juosta lujempaa pysyäkseen paikallaan. Mielenkiinnolla odottelen, mitä tapahtuu Islannille, joka ajaa rahareformia eli yksityispankkien nykyisen rahanluontioikeuden poistoa ja oikeuden siirtoa valtion keskuspankille. Jos uudistus menee läpi, Islanti pystyisi panostamaan poliittisesti ja demokraattisesti valittujen kohteiden rahoittamiseen, kuten koulutukseen, terveydenhuoltoon ja tutkimukseen kyselemättä lupia pankeilta, olematta luottoluokitusten orja ja maksamatta pankeille korkoa kaikesta. Ehkä Islannista tulee kestävä hyvinvointiyhteiskunta, jonne suomalaistenkin kannattaa suunnata töitä etsimään.

Alla kuvia, miltä hyvä elämä itselleni näyttää. Perthiä uudistetaan parhaillaan määrätietoisesti viihtyisyys ensisijaisena arvona. Täällä se tarkoittaa enemmän istutuksia ja vihreyttä kaupunkiin, katutaidetta ja värikkyyttä, enemmän palveluja kuten kahviloita, ravintoloita ja tapahtumia, ja yleensäkin sellaista kaupunkitilaa, johon ihmiset haluavat tulla oleilemaan ja näkemään lajitovereitaan.

Paikallinen purilaisketju Grill'd lahjoittaa jokaista ostosta vastaan rahaa asiakkaan valitsemalle paikalliselle hyväntekeväisyysjärjestölle. Järjestöt vaihtuvat joka kuukausi, äänestys tapahtuu ostoksen mukana saadulla pullonkorkilla.

Perthiläiset rakastavat kahviloita ja niitä on joka kaupunginosassa. Kahvilakatuja kutsutaan nimellä coffee strip ja asunnon arvo määräytyy osittain sen mukaan, miten lähellä coffee strip'iä se on, ja miten hyvä kyseinen coffee strip on Perthin arvoasteikossa.

Erään kaupunginosakirjaston kahvila.

Perthin keskustaa, Murray Street Mall.

Perthin keskustaa: Forrest Place, keskusrautatieasema vastapäätä.

Alla Perthin uudistettua keskustaa eli asematunnelin seutua.

Raha kasvaa puissa

Luen parhaillaan the Environmental Psychology – julkaisua väitöskirjaani varten. Akateeminen lehti julkaisee tutkimustuloksia nimensä mukaisesti ympäristöpsykologian alalta. 

On suorastaan kummallista, että Suomessa moisesta alasta ei tunnuta tietävän tuon taivaallista, tai jos tiedetään, tuloksista ei näytetä paljoa piitattavan kaupunkisuunnittelussa.

Liekö syynä raha, tiedonpuute vai mikä, mutta suomalaisissa kaupungeissa olisi rutkasti parannettavaa viihtyvyyden näkökulmasta, kun ympäristöpsykologian tutkimat perusteemat valo/valaistus, luonto/luonnonläheisyys ja virikkeiden (katseltavien ja koettavien uniikkien yksityiskohtien) runsaus otetaan mittatikuiksi.

Tähän mennessä lukemani artikkelit käsittelevät kaikenlaisia ympäristön kokemiseen liittyviä teemoja, kuten valon ja valaistuksen vaikutusta mielialaan; luonnon stressinlievitysominaisuuksia, ostoskadun puiden vaikutusta ostoskäyttäytymiseen (vaikutusta on, kyllä vain!) ja työpisteen kustomoinnin vaikutusta keskittymiskykyyn töissä.

Jokainen suomalainen todennäköisesti allekirjoittaa väitteen, että mieli parenee, olo kohenee ja stressi lievittyy luonnon keskellä. Tämä on varmaan osasyy sille, miksi niin moni rakastaa kesämökkeilyä ja etenkin mökillä saunomista.

Mökin sauna on suorastaan rentoutumisen temppeli sikäli, että siinä yhdistyvät saunomisen fyysinen nautinto, sekä luonnon katselun (ikkunasta tai saunan kuistilta) ja kokemisen (järvessä uiminen ja peseytyminen) tuottama mielihyvä ja stressinpoisto.

Luonnon hyvinvointivaikutuksille on itse asiassa kymmenien, ellei satojen tutkimusten ja artikkelien verran näyttöä: verenpaine laskee, sydämensyke hidastuu, keskittymiskyky palautuu/parenee, sekä mieliala yleisesti kohenee luonnossa oleskelun seurauksena. Lukemissani artikkeleissa muuttujista oli poistettu liikunnan sinällään tuoma hyvä olo, eli luonnossa vaeltelu ja kivellä istuskelu eivät vaadi fyysistä rehkimistä (urheilua) parikseen toimiakseen stressinpoistajina.

Eräs tutkimus (Ryan et al. 2010, University of Rochester) havaitsi, että ihmiset kokevat olevansa ”eniten elossa” silloin, kun he liikkuvat luonnossa. Jo 20 minuuttia luonnossa liikkumista per päivä sai koehenkilöt kokemaan itsensä energisemmiksi ja eläväisemmiksi kuin sisätiloissa / pelkissä betonikaupunkioloissa pörränneet.

Tämä on sikäli helppo uskoa, että kun on ympäröity kaikenlaisella monenkirjavalla elävällä olennolla aina kasveista villieläimiin, oma elossaolokin tuntuu jotenkin vahvemmin ja arjen huolet liudentuvat. Ainakin omaan mieleensä pystyy keskittymään eri tavalla kuin toimistossa tietokoneen ääressä, kotona nälkäisenä päivällistä kokatessa tai telkun ääreen lösähdettyään.

Ehkä jopa odottamattomia tuloksia löytyi kahdesta tutkimuksesta: toisen mukaan elävän luonnon katselu rauhoittaa stressitilanteessa, mutta digitaalisen (tv-)luonnon katselu ei (Kahn et al. 2008, University of Washingon). Toisen tutkimuksen mukaan puolestaan ihmiset käyttävät enemmän aikaa ja rahaa ostosalueilla, joilla on puita ja muita hoidettuja istutuksia (Wolf 2007, Green Design).

Stressitutkimuksessa opiskelijoita testattiin niin, että näitä pyydettiin tekemään tehtäviä tutkimushuoneessa, jossa oli joko ikkuna tai tv-ruutu. Tv-ruutu näytti videokuvaa samasta luontonäkymästä, joka ikkunasta näkyi. Kolmas testiryhmä teki tehtäviä ilman ikkunaa tai tv-ruutua, ja kaikki tutkittavat varustettiin sydämensykemonitoreilla.

Ikkunallisessa huoneessa työskennelleiden opiskelijoiden sydämensyke pysyi matalammalla ja palautui stressaantumisen jälkeen nopeammin kuin muissa huoneissa työskennelleillä. Telkkarihuoneessa opiskelijat kyllä katsoivat ruutua yhtä kauan kuin ikkunan äärellä olijat ikkunaa, mutta heidän sykkeeseensä eli stressinlievitykseen ruutu ei auttanut. 

Itse asiassa ruudun katselu oli yhtä vaikutuksentonta kuin tyhjän seinän katselu stressinlievitysmielessä: telkkarin ääressä työskentelijät siis vain hukkasivat aikaa ruudun tuijotukseen, saamatta siitä luonnon hyvinvointivaikutuksia irti.

Ostoskatu/ostoskeskustutkimuksessa tutkijat haastattelivat ihmisiä kyselylomakkeiden kanssa joko tutkimuskohteena olevissa tiloissa, tai näyttämällä tiloista kuvia. Ihmisiä pyydettiin antamaan arvosana ostoskaduille, joista ensimmäisessä ei ollut lainkaan puita, toisessa oli harvakseltaan pienikokoisia puita kadunvarressa, ja kolmannessa oli tuuhealatvuksisia, kunnolla varjostavia puita. Lisäksi tutkittiin, paljonko ihmiset käyttivät kullakin alueella rahaa kolmessa tuotekategoriassa, eli joka alueelta kartoitettiin samat tuoteperheet.

Tulokset osoittivat, että mitä isompia puita ja paremmin hoidettua kasvillisuutta, sitä pidempään tilassa viihdyttiin ja sitä parempi arvosana sille annettiin. Puuttomat kadut saivat asteikolla 1-5 keskiarvosanan 1.5, kun vehreimmät, parhaiten hoidettujen oloiset kadut saivat keskiarvosanan 4. 

Mitä vihreämpi kaupunkitila, sitä enemmän rahaa siellä myös kulutettiin, ja paikan päälle oltiin haastattelujen mukaan valmiita tulemaan kauempaakin. Tutkimus tehtiin USA:ssa.

Että tästä kuuma vinkki kaikille ostoskeskusten ja ostoskatujen suunnittelijoille Suomeen. Maisemoikaa ne – etenkin talvisin ankeat ja autiot – kävelykadut, torit ja muut asfaltti/betoni/räntäkourut vaikka erilaisilla runsailla, monipuolisilla ikivihreillä ja kestojouluvaloilla, ja saatte paikalle porukkaa kuin pipoa ja rahaa kuin hunajaa.

Kolmas lukemani tilastotutkimus osoitti, että ainakin täällä Perthissä ihmiset ovat valmiita maksamaan enemmän talosta, jos sen tontilla – mieluiten etupihalla – on täysikasvuinen, tuuhealatvuksinen puu. Ero kauppahinnoissa oli jopa kymmenentuhatta dollaria, kun kaikki muut asuntokauppaan vaikuttavat tekijät oli eliminoitu.

Puut ja kasvillisuus eivät siis tuota pelkästään happea ja virikkeellistä katseltavaa vuodenaikojen vaihtumisineen, vaan saattaa jopa olla, että raha kasvaa puissa.

Kaupungissa asuminen on tutkitusti stressitasoa nostavaa, kun taas luonnon kokeminen rauhoittaa. Kaupunkiluontoa tarvitaan rutkasti enemmän, jotta urbaaniin nykyelämään saadaan tasapainoa. Kuvassa Central Park (Perth), mahtipontisesta nimestään huolimatta vain pieni ruohokeidas keskustassa - mutta sitäkin suositumpi lounaseväiden syöntipaikka. Kuva (c) Panoramio. 

Omistusasumisen todellinen hinta

Aihe poikkeaa hieman väitöstyöstäni, mutta koska luen parhaillaan talouspoliittisen kirjailijan Michael Rowbothamin perin selkeää ja silmiä avaavaa tutkielmaa rahan olemuksesta - The Grip of Death (1998) -, riittää aiheesta asiaa myös tähän blogiin.

Rowbothamin oivallus on, että asuntolaina on itse asiassa tapa - erittäin merkittävä sellainen - syöttää rahaa nykyiseen talousjärjestelmäämme.

Rahan olemuksesta on lähtökohdaksi tiedettävä, että nykymuodossaan raha ei enää ole mihinkään kiinteään hyödykkeeseen kuten kullan arvoon sidottua, vaan täysin imaginääristä eli keksittyä numerorahaa, toisin sanoen bittejä pankkitileillä. Kultakannasta eli kullan ja rahan yhteydestä on kaikkialla luovuttu viimeistään 1970-luvulle tultaessa.

Kun ihmiset ajattelevat rahaa, se on seteleitä pankkiautomaatista ja kolikoita säästöpossusta. Lainat ovat toisten, ehkä rikkaampien rahoja, jotka minä lainaan omaan käyttööni luvaten maksaa hyvitykseksi korkoa. Todellisuus on modernissa yhteiskunnassa kuitenkin jotain aivan muuta.

Vain arviolta kolme prosenttia kaikesta maailmassa liikkeellä olevasta rahasta on kovaa käteistä, eli valtioiden liikkeellelaskemaa rahaa. Loput jopa 97 % olemassaolevasta rahasta on pankkien ja finanssilaitosten luomaa rahaa, eli lainoina syntynyttä: fractional reserve- eli osittais- tai vähimmäisvarantosysteemin ansiosta pankeissa ei todellisuudessa ole koskaan ollutkaan kuin murto-osa (vain muutama prosentti) siitä rahasta, jonka ne saavat laskea liikkeille lainoina.

Valtioidenlainat, yrityslainat, investointilainat, asuntolainat, kulutusluotot ja opintolainat eli kyseiset rahamäärät syntyvät sillä hetkellä, kun joku allekirjoittaa lainasopimuksen. Suoraviivaistettuna pankki ja koko muu yhteiskunta luottavat, että lainattu rahasumma syntyy työnteolla jälkikäteen, sitä mukaa kun lainaa maksetaan vuosien mittaan takaisin.

Toki jonkun muun tahon - yksityisen, julkisen tai kaupallisen - on täytynyt lainata jotain aiemmin, jotta seuraava lainaaja voi jostain omat palkkarahansa/verotulonsa/yritysvoittonsa saada ja maksaa oman lainansa korkoineen pankille.

Rahan todellisen alkuperän ymmärtäminen vaatii pohdiskelua ja aiempien käsitysten lähes täydellistä murskaamista - väitehän tuntuu aluksi pelkästään huuhaalta -, mutta rahan syntyprosessi on aivan tunnustettu ja tunnistettu tosiasia myös talousasiantuntijoiden piireissä. Lisätietoa selkokielellä suomeksi mm. täältä: http://talousdemokratia.fi/ ja enemmän taloustiedekielellä täältä http://rahajatalous.wordpress.com/2010/11/15/mita-raha-on/

Rowbotham tutkii kirjassaan, miten suuri osuus maailmantaloudessa kiertävästä rahasta syntyy asuntolainoina.

Vuoden 1998 tietojen mukaan Iso-Britannian kaikesta kierrossa olevasta rahasta jopa 60 % eli yli 400 miljardia puntaa on otettuja asuntolainoja. Rahan määrää taloudenkierrossa lisäävä jippo on siinä, että kun pankki myöntää lainan ja lainanottaja maksaa asunnon myyjälle, myyjä saa asunnon hinnan verran rahaa, jonka voi tallettaa pankkiin tai käyttää menemään. Näin talous sai lisää rahaa ja voiteluainetta, ja päätyessään johonkin pankkiin kyseinen raha toimii jälleen pankin siemenperunana, joka poikii uusia lainoja paljon todellista määräänsä suurempina yhteissummina.

Kuitenkin asunnon ostaja tienaa työllään vuosien mittaan lainasumman korkoineen, joka päätyy lainoittajapankkiin toiseksi siemenperunaksi uusille lainoille - osittaisvarantojärjestelmän ansiosta pankki tarvitsee vain 10 %* siitä summasta, jonka se voi yhteensä lainata eteenpäin. Esimerkiksi pankille maksetun asunnon hinta 200 000 e tarkoittaa, että pankki voi lainata kymmenkertaisesti eteenpäin.

Rowbothamin huomio on, että velan- ja koronmaksuun perustuva rahan syntyprosessi on omiaan kallistamaan asuntojen hintoja.

Suoraviivaistaen käy niin, että koska minä otan lainaa ja maksan siitä koron, seuraava asunnon ostaja joutuu maksamaan minun asunnostani paljon enemmän, koska minä olen itse asiassa maksanut asunnon alkuperäisen hinnan plus kolmanneksen tai 50 % lisää korkoina siinä vaiheessa, kun lopulta omistan kyseisen asunnon. Siispä seuraavan ostajan on maksettava vähintään 1,3- tai 1,5-kertainen hinta siihen verrattuna, mitä minä maksoin, muutenhan minun ei kannata myydä.

Rowbothamin tutkimien tilastojen** mukaan asuntojen keskihinnat ovat viimeisen 30 vuoden aikana nousseet summasta 2 x kotitalouden vuosibruttotulot summaan 3 x kotitalouden vuosibruttotulot, kun palkat ovat nousseet vain kolmanneksen. Toisaalta otettujen asuntolainojen suhteellinen arvo on kasvanut, ja entistä useammalla (60 %:lla asunnonostajista) on asuntolaina, kun aiemmin suurempi osa ihmisistä kykeni ostamaan asunnon pelkästään säästöillään, tai he maksoivat lainaa lyhyemmän aikaa.

Keskimääräinen asuntolainan maksuaika on noussut viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana noin 20 vuodesta lähelle 30 vuotta. Samalla on lanseerattu elinikäiset lainat tai jopa ylipolvenlainat, eli sellaiset, joita perikunta jää maksamaan alkuperäisen lainanottajan jo kuoltua. Samoin tilastot osoittavat, että otettujen asuntolainojen määrä ylittää roimasti kyseisten asuntojen rakennuskustannuksien (katteineen) arvon.

Osallistuin lokakuussa perthiläisen Curtin Universityn tutkimusyksikön, Centre for Research of Applied Economics'in (CRAE) järjestämään Affordable Housing- eli kohtuuhintainen asuminen-seminaariin. Puhujien, eli sekä asumistutkijoiden että ekonomien yhteinen huoli oli, että yhä useammalla australialaisella ei tulojennoususta huolimatta ole varaa kunnolliseen asumiseen.

Ostohinnat huitelevat tällä hetkellä summissa 5 x kotitalouden vuosibruttotulot, ja vuokrasummatkin nielevät jopa puolet kotitalouksien kuukausibruttotuloista, kun kestävänä summana pidetään noin viidesosaa kuukausibruttotuloista. Ongelma on kestämätön etenkin alle mediaanituloja tienaavien kohdalla, kun tiukkaa tekee keskiluokallakin.

Seminaarissa esiteltiin tilastoa, jonka mukaan owner occupier - eli oman kodin omistajien osuus on Australiassa kääntynyt tasaiseen laskuun, etenkin alle 40-vuotiaiden kastissa. Muistaakseni nykyään vain kolmannes alle nelikymppisistä asuu omistamassaan (tosin asuntolainoitetussa) asunnossa, ja loput asuvat vuokralla, sukulaisten nurkissa, milloin missäkin.

Omistusasumisen vaikeutuminen ja "omistajuudesta ulos tipahtaminen" (falling out of home ownership) ei ole vain Australian ongelma. Myös Yhdysvalloista on jo bongattu sama trendi, ja samaten ensiasunnon ostajien ikä on kaikkialla länsimaissa nousussa, ostokeski-iän kohottua jo 32 vuoteen.

On ristiriitaista, että samalla kun lähes jokaisessa länsimaassa hehkutetaan oman kodin autuutta ja myös politiikalla edistetään asunnonomistajuutta vuokralla-asumisen sijasta, yhä harvemmalla näyttää olevan mahdollisuutta omistusasumiseen.

Erityisen kiinnostavaksi tilanteen tekee Rowbothamin huomio, että asuntolainojen otto on elintärkeää koko taloudelle siihen syntyvien rahamäärien luojana. Mitäs sitten, jos ja kun ihmisillä ei ole enää rahkeita ottaa asuntolainaa, vaan mieluummin kitkutellaan vuokralla, sukulaisissa, tai jotkut radikaaleimmat ja/tai epätoivoisimmat alkavat asua ilmaiseksi vaikkapa hylätyillä maatiloilla, teollisuustiloissa ja vastaavissa?

Samalla rahan määrä koko talousjärjestelmässä supistuu, ja työttömyyttä ja lamaa lietsova rahapula on paikattava joko joillain muilla lainoilla - tai koko rahan syntymekanismia muuttamalla. Juuri tällä eurokriisin hetkellä uusien lainojen kehittely näyttää todennäköisemmältä finanssi- ja päättäjäportaan ajamalta ratkaisumallilta.

Pikkumökki metsään kodiksi. Kuva (c) ecofriend.com.

*Osittaisvarantosumman vaadittu määrä voi vaihdella esimerkiksi 3 - 20% välillä. Eurokriisin myötä finanssialalla on alettu vaatia jopa nollareservin käyttöönottoa, eli että pankkien täydellinen pesämunattomuus tai holvien tyhjillään ammottaminen eivät voisi estää lainojen myöntämistä.

**Rowbothamin tilastot ovat pääasiassa Britanniasta, mutta myös USA:sta, Australiasta, Japanista ja Euroopasta.